Magnolia

IMG_6574

 

Siellä se on jököttänyt paikallaan jo kohta kymmenen vuotta; magnolia nimittäin. Ulkorakennuksen eteläseinustalla asuvan henki on säilynyt, vaikka vaihtelevat talvet ovat sitä koetelleet. Ihmeellisellä tavalla se on varjeltunut jyrsijöidenkin hyökkäyksiltä- ilmeisesti omenapuut ja edesmennyt vaahteranuorukainen maistuivat nakertajien kielen päällä paremmalta. Talon isäntä,  kerran lumia katolta pudottaessaan,  katkaisi päälatvan, jonka seurauksena puu sai ainutlaatuisen muotonsa, mutta henkikulta sentään säästyi.

Kasvu on ollut hidasta; kaunokaisella on mittaa reilut kaksi metriä, joka johtunee siitä, ettei sitä olla hirveästi ruokittu lannotteilla, eikä kompostilla, josta se kuulemma kovin pitäisi. Viime kesänä rouva oli sen antanut syödä ruohosilppua, ja ilmeisesti sen ansiosta puu kasvatti pisimmät kasvustonsa koko olemassaolonsa aikana.

Minulla on ollut magnoliaamme jokseenkin välinpitämätön suhde. Ennemmin huomioni on saanut ulkorakennuksen huonokuntoinen seinä kuin tuo vaatimaton pikkupuu. Nurmikkoa leikatessa puusta on ollut tietysti vain haittaa, kun sitä on pitänyt kierrellä.

Tänä keväänä kaikki on toisin. Olen huomannut vierailevani lähes päivittäin ihmettelemässä magnoliaamme, johon ilmestyi kuin suuria pajunkissoja; karvanukkaisia tulpperoita! Aikoiko pikkupuumme ottaa uuden askeleen elämänsä rosoisella taipaleella? Kymmenen vuotta Mrs.Nobodyna, harmaana hiirulaisena, lauantaitanssien seinäruusuna, jolle ei löydy kotiin saattajaa… ja sitten kuin jostain tyhjästä ilmestyy tulpperoita!

Voit katsoa internetin kuvakavalkadeja näyttävistä, kukkivista, suurista magnolioista. Jossain Japanin ja Kiinan subtrooppisissa ja vähintään lempeän lauhkeissa olosuhteissa elämä on toisenlaista kuin täällä pohjan perukassa. Tulkaapa tänne etelän magnoliat kokeilemaan kukkimista! Meidän urhea pikkupuumme ei voi kilpailla runsaudessa etelän sisariensa kanssa, mutta se on osoittanut luonnetta ja sitkeyttä, periksiantamattomuutta. Kärsivällisyyttä ja pitkämielisyyttä ovat tarvinneet myös talon puutarhurit. Se, ettei kirvestä oltu laitettu jo puun juurelle ikäänkuin muistuttamaan elämän rajallisuudesta, on johtunut vain isännän flegmaattisesta luonteenpiirteestä.

Taivaan Isä tietää ja tuntee sinut. Hän on nähnyt sinnittelysi ankarissa olosuhteissa. On tullut lunta niskaan; haavoitta ja ruhjeitta ei täällä selviä kukaan. Vuodet ovat vierineet, unelmat sortuneet. Kipeältä tuntuu tieto siitä, että toiset ovat menestyneet elämässään, ovat kukkineet runsaina toisten puut. Miksi minä vain vaivoin jaksan keväällä ojentaa lehdyköitäni? Enkö koskaan puhkea kukkimaan?

Olemme kukin Jumalan luomia yksilöitä; toiset kukkivat nopeasti, kantavat hedelmänsä jo nuorella iällään. Toisilla juurtuminenkin kestää vuosia. Silloin kun pinnalla ei näytä tapahtuvan mitään, juuriverkosto tunkeutuu syvään multaan, ja saa aikaan kestävän kasvuston…ajallaan.

Näyttäisi siltä, että elämässä kasvun tiellä vaikuttaa ainakin kaksi päälinjaa: tiedostamaton kasvu ja tietoinen kasvuun pyrkiminen. Minulle miehenä tietenkin sopisi hyvin se, että elämässä pärjäisi tuolla ensimmäisellä vaihtoehdolla. On tosin totta sekin, että ikä tuo mukanaan tietynlaista perspektiiviä ja kasvua , mutta, jos elän ”lannoittamatta ja kohentamatta” omaa kasvualustaani, kasvua ei synny toivotulla tavalla.

Raamatun maailmassa kasvunhedelmät ovat ´hengenhedelmiä`: rakkaus, ilo, rauha, pitkämielisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, sävyisyys, itsensä hillitseminen. Näiden hedelmien kypsyminen tarvitsee oikean kasvuympäristön ja maaperän, oikeat ravinteet ja kastelua. Maaperä, joka lepää Kristuksen varassa, rakastava seurakunta kasvuympäristönä, Jumalan Sana ravintona, Pyhä Henki kastelijana.

Hengenhedelmiä kannattaa tietoisesti tavoitella, ja siihen Raamattu meitä kehottaa, lopulta hedelmä kypsyy kuitenkin tiedostamatta; Jumala antaa kasvun, itse emme voi itseämme kasvattaa.

Jokohan tänä yönä aukeaa ensimmäinen kukka meidän magnoliassamme?