Veljesyhteys

 

Yksinäisten, perheettömien ja vieraalle paikkakunnalle muuttaneiden ei tarvitse olla eristyksissä. Seurakunta muodostaa perheen, jossa yhteys rakentuu veljeyteen ja sisaruuteen. Perhemäinen yhdessä kokeminen ja asioiden jakaminen muodostaa seurakunnan yhden kantavista pilareista. Pelkkä organisaatiossa mukana oleminen ei synnytä perhemäisyyttä veljeyden hengessä, vaan tarvitaan sydänten yhteyttä.

Yhteys seurakunnan sisällä on kerroksittain, ryhmittäin tai palvelutehtävän vaikutusta. Sen seurauksena koetaan perhemäisyyttä, vaikkakaan se ei yksin auta, jos jäsenet eivät ole sitoutuneita yhdessä tekemiseen ja jakamiseen. Sisarusten välillä on aina pientä kärhämää, eivätkä välit ole automaattisesti luottamukselliset. Usein kärhämä nostaa tunteet pintaan aivan pienestä ja mitättömästäkin asiasta. Silloin on hyväksi hoitaa asia niin, ettei kenellekään jää loukattua mieltä. Asioiden maton alle lakaiseminen ja hoitamatta jättäminen syö luottamusta.

Perheen jäsenet eivät ole vain fyysisesti saman katon alla eläviä, toisilleen roolien kautta tarpeellisia. Pelkkä jäsenyys oikeuttaa tiettyihin etuisuuksiin, mutta yhteyden puutteessa jää kylmäksi ja viralliseksi. Samoin seurakunnassa emme tunne toisiamme ainoastaan nimen perusteella. Keskinäinen vuorovaikutus ja jakaminen eivät saisi jäädä yksin työn tekemisen kautta koetuksi, vaan tavoitteena tulisi olla hengen yhteys. Pelkkä työyhteys ei kanna vaikeissa tilanteissa. Tunnesiteet kuuluvat perhemäisyyteen, eivätkä katkea aseman tai tehtävän muuttuessa.

Vanhemmuus on perheessä tärkeimpiä tehtäviä. Isyyteen tai äitiyteen ei suoranaisesti synnytä, vaikka siihen astutaankin syntymän tai adoption kautta. Yksi yö ei tee kenestäkään virheetöntä vanhempaa. Lapsen syntymän kautta tullut uusi rooli edellyttää sekä fyysistä, että henkistä läsnäoloa kaikilta perheen jäseniltä. Ja kun lapsi kasvaa aikuiseksi ja muuttaa pois kotoa, hengen yhteys säilyy kun sitä on vaalittu ja ylläpidetty.

Korkein yhteyden taso kaikissa tapauksissa on Pyhän hengen luoma yhteys. ”Emme tunne enää lihan mukaan, vaan hengen”. Hengen yhteys perustuu henkilökohtaiseen suhteeseen Jeesuksen kanssa, joka voi täyttää meidät Pyhällä hengellä. Ja kun Henki on meissä, saamme kokea yhteyttä samasta Hengestä syntyneiden kanssa ilman ehtoja. Jos Henki puuttuu seurakunnasta, sen vaikutuksesta rikkoutuu ihmissuhteet. Hengetön seurakunta on ristiriitojen, epäilyksien ja kinastelun temmellyskenttä. Hengen yhteys tulisi olla tavoitteemme, josta meidät tunnistetaan Jumalan lapsiksi.

SOITELLAAN

Puhelin ja netti ovat yhtä arkisia kuin polkupyörä tai auto. Lähes kaikilla on kännykkä tai tietokone ja kaikkiin voi ottaa yhteyttä reaaliajassa. Vielä 25 -vuotta sitten Bolivian Sucresta kun soitti Suomeen, piti soittaa ensin keskukseen ja odottaa puolisen tuntia puhelun yhdistämistä annettuun numeroon. Sosiaalinen media on räjähdysmäisesti vallannut alaa kaikkialla. `Sometus` on arkeamme, johon osallistumme tavalla tai toisella. Keinot ovat monet, joista yksi ilmenemismuoto on blogien kirjoittelu.

Blogin ylläpito on tullut jäädäkseen seurakuntaelämäänkin. Siinä toteutuu monia tarkoituksia, mm sen luoma mahdollisuus kertoa ajatuksiaan ja ikään kuin soitella toisen ihmisen kanssa. Keskusteluetäisyys ja tietty anonyymius, sekä yksinpuhelu eivät suoranaisesti, ainakaan pelkästään, ole yhteyden luojaksi. Muiden joukossa blogi on kuitenkin verraton tapa tulla lähemmäksi lukijoita ja tehdä asiaansa tunnetuksi.

Yhteyden kannalta kannattavaa ja suotavaa on käyttää kaikkia mahdollisuuksia. Vaikka blogin vaikutusta on vaikea ennakoida ja arvioida, kirjoituksen sisältö avaa ajatuksia jopa muokaten mielipiteitä. Kirjoittajan on seistävä sanojensa takana ja esiinnyttävä omalla nimellään. Nimettömänä kirjoittaminen ja asioista puhuminen on toki mahdollista, mutta kirjoittaja jää jollain lailla vieraaksi, eikä kirjoitus tunnu kiinnostavalta eikä luotettavalta.

Anonyyminä puhuminen ja kirjoittaminen ovat kasvotonta sanojen kanssa leikkimistä. Kuinka helppoa onkaan tuoda esille totuuksia kertomatta tietolähdettään. ”Eräs henkilö eräältä paikkakunnalta” on yksi tunnetuimmista seurakuntaankin juurtuneista tavoista puhua anonyymina, persoonattomana. Nimellä esiintyminen kuuluu rakentavaan keskustelukulttuuriin. Salassa pidettävät luottamukselliset asiat pysykööt poissa julkisuudelta, mutta kaikki, mikä on totta ja rakentavaa, tuotakoon esiin.

Seurakuntaelämässä yleisesti ottaen asioista puhuminen niiden oikeilla nimillä on tie avoimuuteen ja rakentavaan yhteyteen. Niistä kirjoittaminen on kahta vertaa vaativampaa, koska painettu sana jää historiaan. Sanojen suolaisuus ja mausteisuus, imelyys ja suloisuus vaihtelevat tilanteen mukaan. Tiedon jakamiseksi ja keskustelukulttuurin ylläpitämiseksi on hyvä olla blogi, jossa on suolaa ja hunajaa.

Ollaan yhteydessä!

 

Aarteenetsintää

Jumalan lapsella on monta iloa, ja ei suinkaan aarteenetsintä olisi yksi niistä. Lapsena muistan jotain pientä sellaista harrastaneeni, mutta nyt aikuisena sitä vasta ehtiikin

Täällä kentällä jokainen päivä tuntuu olevan aarteenetsintää – tavalla tai toisella. Ellei tutkita Jumalan aivoituksia ja arvailla Kaikkivaltiaan suunnitelmia, niin sitten ollaan ratkomassa arvoituksia, joissa sielujen voittaminen on horisontissa. Sydän palaa sille, että mittaamattomat kalleudet odottavat tulla paljastetuiksi. Ulospäin ympärillä ei näytä niin erikoiselta, mutta Henki vahvistaa salattujen asioiden läsnäolon.

Jokainen ihmisen asuttama kaupunki tai alue, on täynnä kätkettyä. Yliopistokampukset ovat kallisarvoisia aarreaittoja. Ja jossain nurkan takana seisoo Kristus Jeesus, ja kutsuu aarteenetsintään.

Olemme viimeisen kahden päivän aikana järjestäneet yliopistolla erilaisia kohtaamisia, ikään kuin raottaneet verhoja opiskelijoiden elämään. Opiskelijamaailma yllättää yhä täällä monimuotoisuudellaan. Eilisen päivän aikana kohtasimme opiskelijoita Portugalista, Bosniasta, Liettuasta, Irakista, Etiopiasta ja totta kai Ruotsista. Kahdestatoista neljä tunnustautui ateistiksi, kaksi muslimiksi, kaksi ei kokenut mitään, yksi oli katolilainen ja kolme tiesi olevansa kirkon kirjoilla. Pieni pistokoe opiskelijoiden elämään.

Edellä mainittu ei kuitenkaan yllättänyt. Se yllätti, kun kysyimme mitä kristillinen opiskelijatyö voisi opiskelijoiden hyväksi tehdä. Vastaus kuului: urheilua ja hyväntekeväisyyttä, arvokeskustelua ja uskontojen vuoropuhelua.

Näistäkö on kirkot tehty?

Toivon, että he rakkauden yhteen liittäminä saisivat rohkeutta ja saavuttaisivat rikkaimman ja syvimmän tiedon: tulisivat tuntemaan Jumalan salaisuuden, Kristuksen, jossa kaikki viisauden ja tiedon aarteet ovat kätkettyinä.”

Tänään kuljin yliopistolla pienten kuvataidekorttien kanssa, joiden taakse oli kirjoitettu nämä Paavalin sanat Kolossalaisille. Paavalin, joka kävi jatkuvasti kovaa taistelua omiensa tähden. Kysyin itseltäni, ammentavatko tämän päivän seurakunnat yhä sitä syvintä tietoa ja viisautta Jumalan kalleimmasta kätköpaikasta, Jeesuksesta Kristuksesta.

Ovet Jumalan salaisuuksien kätköpaikkaan ovat kokonaan nostetut saranoiltaan, mutta onko Jumalan voima ja viisaus täysin kadonnut käsistämme? Eikö kukaan osaa kaivata tai kysellä Jumalan suuria tekoja? Ei ainakaan täällä yliopistolla.

Ei ole olemassa salaisuuksia tai kätköjä, joita Jumalan seurakunta ei kykenisi tutkimaan. Miten mitättömältä olemme saaneet kaiken näyttämään maailman silmissä. Pelkään, että ilman janoa Jumalan aarteisiin, jäämme vieraiksi jopa itse Kristukselle. On aika aarteenetsinnän.

Me julistamme Jumalan salaista, kätkettyä viisautta, jonka hän jo ennen aikojen alkua on määrännyt meidän kirkkaudeksemme. 1. Kor. 2:7

Je suis francais

Lapsuuteni 70-luvulla eläneenä, nyt keski-ikäihmisenä, voi vain hämmästellä kuinka seesteiseksi tuo kultareunapilvin varustettu maalaismaisema tänä päivänä maalautuu. Suomi oli kaukana täällä jossakin, etäällä kaikesta hulinasta ja sotien melskeestä, turvallisen brezneviläisen äiti- Venäjän syleilyssä. Kekkonen oli, on ja tuleva on. Sellaista oli elämän kevät.

Sitten tuli joku Koivisto, jonka sanottiin jatkavan presidenttinä. Mikään täällä maan päällä ei sittenkään ollut ikuista. Ensin meni Breznev, perässä Kekkonen. Ikuisesti betonoituun Suomi-idylliin alkoi ilmaantua hiushalkeamia. Pysyvyyden aikakausi, ja samassa lapsuus, alkoi rapautua; oranssit keittiökaappien ovet muuttivat väriään, pompan nappi hävisi autotallista ja heinäseipäät pellolta.

Politiikan ja maailmantapahtumien seuraamisesta muistan varsin vähän, enemmän kiinnosti urheilu. Moskovan ja Los Angelesin boikottikesäolympialaisia muistan harmitelleeni. Pienen pojan mieleen on jäänyt Reaganiin kohdistunut murhayritys. Olin silloin noin 10-vuotias. Idän ja lännen välinen kylmä sota oli normaali tila. Kauhun tasapaino pysyi yllä ydinaseitten kilpavarustelulla. Lopulta aseita oli kyllin paljon tuhoamaan koko maapallo. Tältä vältyttiin, kylmän sodan voi katsoa päättyneeksi Neuvostoliiton hajoamiseen v.1991.

Melkein heti Neuvostoliiton murtumisen jälkeen Suomi ryhtyi hakemaan jäsenyyttä Euroopan Yhteisöstä. Ja kansanäänestyksen jälkeen lopulta eduskunta päätti liittymisestä, ja EUn jäsenenä Suomi aloitti vuoden 1995 alussa. Suomi on liittynyt myös Schengenin sopimukseen. Sopimuksen allekirjoittaneet maat muodostavat ns, Schengen-alueen, joilla on yhteinen rajavalvonta ja vapaa liikkuvuus alueen sisällä.

Suomesta on siis tullut lapsuusaikojen Kekkoslovakian sijaan eurooppalaiset mitat täyttävä moderni Suomi. Länsimaa. Demokratia. Viimeksimainitut kaksi määritelmää ovat olleet koetuksella WTC-tornien sortumisesta lähtien. 11.9.2001 muuttui meidän monen turvaidyllimme lopullisesti. Varsovan liiton ja Naton välinen kylmä sota ja ydinpelote oli kuitenkin ihmismielelle selkeä ideologinen ja määrätyllä tavalla avoin vastakkainasettelu. Nyt näyttämölle astui salakavala näkymätön vihollinen, joka lentää päin torneja, tarkoituksenaan surmata mahdollisimman monta viatonta siviiliä. Iskun tekijäksi ilmoittautui Al Qaida.

Pystyimme hyvin samaistumaan järkyttyneiden amerikkalaisten tuskaan ja hätään. Länsimaisessa demokratiassa tapahtunut tragedia tuntui läheiseltä kuin naapurikaupungissa tapahtuneelta. Samoin Lontoon terroriteot muutamaa vuotta myöhemmin.

Nyt on Isisin aika. Pariisi on ollut monien huulilla tänä viikonloppuna. Jälleen kuin kotioven takana tapahtuen järjetön väkivalta on silmiemme alla. Näkymätön vihollinen. Demokratiaa haastetaan. Isisin viha käy vapautta vastaan. Miten toimit EU? Miten käy Schengenin? Mitä teet Suomi?

Islamilaiset ääriliikkeet imevät oppinsa Koraanista, löytäen sieltä, sopivia kohtia painottaen, oikeutuksen ”pyhälle sodalle”. Alistu tai kuole on motto. Isis käy myös ”vääräuskoisten” muslimien kimppuun. Teoista kärsii siis myös islamilainen maailma.

Suomalaisena, eurooppalaisena kristittynä meidän suurimpana huolenamme eivät ole terroristijärjestöt, eivät pakolaistulvat, ei myöskään synkkä taloustilanne. Suurin hätä on Euroopan hengellinen pimeys, laajamittainen luopuminen Jumalasta. Uskon, että ongelmat Euroopassa johtuvat paljolti juuri tästä. Jumala sallii ihmisen tehdä omat valintansa, mutta jos tuo valinta kääntää selän Jumalalle; silloin myös  hän ottaa suojaavan kätensä pois. Ihminen niittää sitä mitä on kylvänyt.

Nyt on aika julistaa rohkeasti sitä evankeliumia, joka tuo valon tähän pimeyteen, jotta Suomen ja Euroopan suunta voisi muuttua, jotta Jumalan siunaava käsi voisi olla kansakuntien yllä! Kärsimme yhdessä niiden kanssa, jotka tänään kärsivät. Rukoillaan tänä päivänä Ranskan puolesta, että Jumalan lohdutuksen ja herätyksen aalto pyyhkäisisi tuon perheenjäsenemme yli! Je sui francais.

Kurituksesta iloon!

Päivitystä edelliseen bloggaukseen: Kasvohermohalvaukseni on ollut paranemaan päin. Yhdentoista päivän ajan saatoin vain todeta kasvojen vasemman puolen asteittaisen toimintakyvyn menettämisen. Kolmantenatoista päivänä sitten jo suupieli hieman alkoi värähdellä, ja siitä päivittäin eloa on tullut lisää. Nyt jo kehtaa hymyilläkin! Vielä kuitenkin on vajausta, varsinkin silmän sulkeutumisessa. Samoin on vielä ajoittain häiritsevää jomotusta. Kiitos, jos olet muistanut rukouksissa!

Mielenkiintoista on ollut havaita, kuinka aivan viime päivinä on tullut sairauden pelkoa, joka välillä on tuntunut hyvinkin raskaana. Pienikin epämääräinen kipu tai tuntemus on mielen maailmoissa diagnosoitunut varmaksi, kivuliaaseen, hitaaseen kuolemaan johtavaksi taudiksi!

Toden totta; ihmisen elämä voi usein päättyä näin, mutta sen päivän murehtiminen etukäteen syö ilon jäljellä olevista päivistä.

Luin hebrealaiskirjeestä (Heb.12) kuinka Jeesus ”hänelle tarjona olevan ILON sijasta kärsi ristin, häpeästä välittämättä…” Jeesus on siis tehnyt tietoisen valinnan sinun ja minun vuokseni; hän on hyljännyt ilon, joka hänellä taivaassa oli, tullakseen sovittamaan meidän syntimme. Vapaaehtoisesti! Siksi oma murehtimiseni tuntuu oudolta. Minut ja sinut on kutsuttu iloitsemaan Jeesuksen antamasta vapaudesta; hän hylkäsi ilon, että meillä olisi ilo hänessä!

Sama heprealaiskirjeen luku puhuu myös Herran kurituksesta: (Heb.12:5b-6) ”Poikani, älä pidä halpana Herran kuritusta, äläkä menetä toivoasi, kun hän sinua nuhtelee; sillä jota Herra rakastaa, sitä hän kurittaa; ja hän ruoskii jokaista lasta, jonka hän ottaa huomaansa.”

Uuden Testamentin selitysteos Novum avaa jakeita näin: (Novum, osa 4, sivu 529) ”Jumala opettaa lapsiaan koetusten ja vaikeuksien avulla. Niinpä ne eivät suinkaan ole osoituksia Jumalan epäsuosioon joutumisesta, vaan päinvastoin merkki siitä, että hän rakkaudessaan antaa lapsilleen tarpeellisen kurituksen. Jumala sallii poikkeuksetta sen, jota hän todella rakastaa, toisinaan kokea vaikeuksia. Se ei tietenkään tarkoita, että hän lähettäisi koetuksia vain saadakseen aikaan tuskaa. Jos tässä sovelletaan sanojen ’kuritus’ ja ’rangaistus’ erilaisia merkityksiä, voimme sanoa, että Herra rankaisee vihollisiaan, mutta kurittaa lapsiaan. Rangaistus ilmentää hänen vihaansa, mutta kuritus on todiste hänen isällisestä rakkaudestaan ja huolenpidostaan.”

Kun opimme vastoinkäymisissä luottamaan rakastavaan Isäämme, ja siihen,että hän toimii aina parhaaksemme, saamme nähdä, että murheemme kääntyy iloksi! (Heb.12:11) ”Mikään kuritus ei tosin sillä kertaa näytä olevan iloksi, vaan murheeksi, mutta jälkeenpäin se antaa vanhurskauden rauhanhedelmän niille, jotka sen kautta ovat harjoitetut.”

Jos elämämme täällä ajassa olisi pelkkää myötätuulta, purtemme todennäköisesti ajautuisi ohjaamanamme vaarallisille vesille, pois Jumalan armon aalloilta. Isämme sallii meille myrskyjä ja omien purjeittemme repeytymisen, jotta pysyisimme hänen ohjaamanaan oikeassa kurssissa, aina perille saakka, rauhan satamaan.

(Raamatunjakeet KR38)

Sitten kun ummistan silmäni viimeisen kerran

Päänsärkypäivä… Toinen päivä.. : ”No mitä kummaa, kun ei päätä yleensä …” Kolmas.. :”Pitäisköhän mennä lääkäriin? No ei kai vielä.” Neljäs päivä: oksettaa.. Terveyskeskuksen aulassa ei ole ruuhkaa.

”Mielestäni toinen silmäluomesi sulkeutuu hitaammin kuin toinen. Parasta, että kirjoitan lähetteen neurologiselle. Eikä sitten omalla autolla.”

”Mihinkäs sitä mies ilman autoansa lähtee?!”

Taksin etupenkillä on hiljaista. RadioRock etäällä. Tutut maisemat kelautuvat pumpulimaisena. 16 euroa, kiitos KELA. Mittari nakutti sentään melkein viiskymppiä.

Keskussairaala. Ei jonoa. Kahden luukun kautta neurologian päivystykseen. Pahaenteinen(?)ranneke kertoo, että olen yhteiskunnan jäsen. QR-koodi ei toimi omalla puhelimella.

Käytävällä jo verenpaineet ja verikokeet. Odotusta.

”Kyllä. Toinen silmäluomi sulkeutuu hitaammin kuin toinen. Otetaan kuvat päästä ja kaulasta.”

Odotusta. Muitakin on. Hieman keskustelua. Miten voikin kaikkialla olla joku muukin. Aina sattuu ja tekee kipeää. Joku oli odottanut jo neljä tuntia.

”Laitetaan teille kanyyli varjoainetta varten.”

Kuvauspaikalla. ”Varjoaineen leviäminen saattaa tuntua lämmön tunteena kehossa, sitä ei tarvitse pelästyä.”

Kuuma vihlaisu käsivarressa, kurkkua puristaa, nivusia kuumottaa. Jos tämä lämpöä, niin mitä onkaan kuumuus?!Kuin salainen agentti vihollisen kidutettavana. Ajatus toi rohkeutta. Ohi on.

Odotusta. Outo ylähuuli. Varjoaineko jäi kiertämään?

” Alkava kasvohermohalvaus.” Irvistelen kahdelle lääkärille. Luvan kanssa. Hymy ei symmetrinen. Ei myöskään aito. Silmä ei mene kunnolla kiinni. Päähän virtaa veri. Se hyvä.

”Kontrolli kuukauden päähän. Jos oireet pahenee yhteyttä uudestaan.”

Linja-autopysäkillä. Kanyyli käsivarressa. Vielä täytyy palata.

Seuraava päivä.” Jos oireet pahenee niin ottakaa yhteyttä.” Niinhän se oli, ja niin kävi .

Sama ystävällinen lääkäri teekoossa. ”Selkeät oireet, nyt laittaisin sinut korvapolille vielä.”

”Kait sentään omalla autolla?”

Taas kahden luukun kautta. Ranneke. Tuttu kuvio. Odotusta vain vähän.

Lääkärin tittelinä ’erikoistuva’. Nyt ymmärrän. Varsinaiset lääkärit ovat erikoisia, erikoistuvat eivät vielä ole. Tämäkin on ihan mukava. Naurattaa. Vaistomaisesti lymyän vinoa hymyäni kämmenen alle.

Taas jumpataan ja kokeillaan sormenpäätä osumaan nenään. Osuu useimmiten. Äänirauta kallossa ja irti kallosta, refleksit polvista. Kotia.

Viisi vuorokautta. Joka päivä vähemmän liikettä. Rypyt häviää. ’Tyly’ ilme käy hyvin asiakaspalveluun, samoin iloiseksi kristityksi, seurakunnan sisäänheittäjäksi. Ehkä kukaan ei sitten uskaltaisikaan enää ulos, kun TUO on ovella.

”Sitten kun ummistan silmäni viimeisen kerran”-lauseen aloituksena joutaa kohdaltani romukoppaan. Silmien sulkeminenkin on Isän kädessä. Auki ne jäävät ne silmät, jos ei Herra anna voimia sulkea, vaikka kuinka olisit, mies, omalla autolla elämäsi ajellut.

Heijastuksia

Luin  jokin aika sitten tätä sivustoa  ja muistin taannoin  saaneeni kutsun osallistua kirjoittamiseen. Kerroin kutsujalle  yrmeästi että minulla tuskin on mitään rakentavaa sanottavaa- ja selitin että en tahdo latistaa toisten ehkäpä lennokkaampaa ja hedelmällisempää vaellusta omalla marinallani- niin ja valehtelemaa  en rupea! Mitä sanottavaa minulla on? Opettaminen ei kuulu minun avuihini,eikä tämä ehkä ole oikea paikka sadun kertomiselle. Asia jäi sikseen kunnes joitakin päiviä sitten mieleeni palasi tapahtuma vuosien takaa.

Opiskelija tyttönä

 ollessani   juoksulenkillä  löysin taivaan  heijastuksen kuralammikosta.

Heijastaja ei ollut  huolella puhdistettu peili,

ei kirkasvetisen järven rasvatyyni pinta,

eikä  edes kerrostalon  ikkunan lasinen  peilauspinta.

EI, vaan taivaan ikkunaksi ylennettiin sateen  maantien kuoppaa muodostama lammikko,

jonka lävitse autot päristivät

roiskuttaen  sen kuraista vettä ympäriinsä.

Aina uudelleen, auton  mentyä  lammikko tyyntyi

ja  taivaan kuva  ilmestyi sen pintaan.

IHMEELLISTÄ !

Mitä lätäkkö tekee?

Pinnistää pintansa heijastajaksi?

Kurssittaa itseään paremmaksi ?

Kiipeää tikkaille ollakseen parempi heijastaja?

Mitkä ovat heijastamisen edellytykset?

Taivas ON ja kuralammikko ON

ja jos  lammikon ja taivaan välillä ole esteitä

 heijastaminen  tapahtuu.

Kuralammikon saarna painui syvälle minuun

uskallanko, uskallammeko uskoa,

että kun Jeesus asuu meissä,

voimme heijastaa taivasta myös silloin kun meillä ei ole

omasta mielestämme mitään sanottavaa,

kysymykset ovat liian suuria ääneen lausuttaviksi , vastaukset

katoavat eikä jäljelle jää juuri muuta kuin

tietoisuus siitä että

ilman hänen voimaansa

matka jäisi tähän.

Uskalletaan uskoa että

hän  joka voi käyttää aasia puhemiehenään

ja saada kuralammikon saarnaamaan

 ei tarvitse meidän

puolustelujamme.

 Hän ei  pelkää sitä,

että rehellisyytemme

 saattaisi hänet huonoon valoon.

KIITOS armostasi Jeesus

kiitos että saan olla

rehellisesti keskeneräinen

väsynyt, vihainen ja ymmällä.

kosketa jokaista minua ja

jokaista  lukijaa voimallisella armollasi

J. Ahvonen

Kumare´- alkaisinko guruksi?

Ihmisellä on sisäänrakennettu tarve tulla rakastetuksi, vaikka karskeimmat meistä ei sitä suostuisi myöntämään. Rakkaus ja sen puute pyörittää maailmaa ja myös isoa bisnestä. Rakkaus on universaalia todellisuutta uskontokunnasta tai kansanryhmästä huolimatta. Rakkauden kieli on yhteinen, menet mihin maailmankolkkaan tahansa, löydät kaikkialta ihmisiä, joilla on rakkauden nälkä ja jano. Oli kyse lapsesta tai aikuisesta, kaipaamme rakkautta ja riudumme, jos emme koe olevamme sen kohteena.

Rakkauden ja hyväksynnän puute saa ihmisen tekemään epätoivoisiakin tekoja ja hassahtamaan hyväksikäytetyksi; Auervaaroja on niin miehissä kuin naisissakin. Rahat häviävät tililtä kilpaa haihtuvan rakkauden kanssa. Jäljelle jää häpeää ja itsesyytöksiä: ”Kuinka saatoinkaan olla näin sinisilmäinen?” Rakkauden puute sumentaa järjen.

Katsoin YleAreenasta Docventure-ohjelmapaikalla dokumentin: Kumare´. Hindulaistaustaisen Vikram Gandhin ohjaama dokkari. Hän halusi selvittää gurujen aitoutta niin Yhdysvalloissa kuin Intiassa. Hän totesi monen gurun olevan guru oman edun tavoittelemiseksi. Tässä ei tuntunut juuri olevan eroa intialaisilla ja amerikkalaisilla `virkaveljillä´. Mutta annetaanpa wikipedian määritellä guru:

Guru

Tämä artikkeli kertoo uskonnollisesta opettajasta. Sanan muista merkityksistä katso täsmennyssivu.

Guru (sanskritiksi गुरु, ’opettaja’) on hindulaisuudessa henkilökohtainen, valaistunut uskonnollinen opettaja. Sanan varsinainen merkitys tulee tavuista gu, joka tarkoittaa varjoa ja samalla henkistä sekä älyllistä tiedon puutetta (Avidya), sekä ru, joka tarkoittaa hälventämistä taikka hajottamista. Guru neuvoo ja opastaa heitä, jotka tietävät vähemmän.

Henkilökohtaista opetusta on pidetty intialaisissa uskonnoissa arvossa, ja pyhien kirjoitusten opetukset siirtyivät suullisessa muodossa gurulta oppilaalleen. Oppilas asui yleensä gurunsa luona ja palveli häntä. Bhakti-liikkeen myötä hindulaisuuden guruja alettiin pitää henkisen totuuden ruumiillistumina ja siten jumalallisina. Ainakin yhdessä lahkossa oppilaita kehotettiin luovuttamaan mielensä, ruumiinsa ja omaisuudensa gurulleen. Uskonnollista itseoppineisuutta pidetään edelleen epäuskottavana.

Tiibetinbuddhalaisilla guru (tiibetiksi tsawe lama) on valaistuneen Buddhan ilmentymä. Gurun valintaa painotetaan paljon, se tulisi tehdä huolellisesti, ehkä jopa vuosien kriittisen tarkkailun jälkeen. Kun gurun on valinnut, vajrayanan mukaan syntyy hyvin vahva side, jonka rikkominen ei ole suositeltavaa. Gurun ohjeita on siis noudatettava tarkkaan ja uskollisesti. Kerrotaan jopa oppilaasta, joka noudatti gurunsa ohjeita uskollisesti saavuttaen lopulta valaistumisen. Sitten hän palasi gurun luokse kiittämään tätä. Huomatessaan oppilaan valaistuneen, guru pyysi tätä ryhtymään opettajaksi, jotta hänkin saisi kunnon ohjausta.

Sikhiläisyydessä guruja olivat ensimmäiset kymmenen opettajaa. Guru Nānakin kuollessa 1539 hän nimesi seuraajansa. Myöhempinä aikoina gurut omaksuivat myös sotilasjohtajan toimia. Kymmenes ja viimeinen guru, Gobind Singh, julisti ennen kuolemaansa (1708), että perimys oli tullut loppuun.

Näin wikipedia. Guru siis neuvoo ja opastaa heitä, jotka tietävät vähemmän.

Vikram Gandhi päätti dokumentissaan mennä askelta pidemmälle ja alkaa guruksi. Hän antoi parran kasvaa ja vaihtoi pukeutumistyylinsä gurumaiseksi, loi oman oppinsa ja metodinsa ja kehitti omia jooga-liikkeitä. Mainittakoon, että Vikram oli hindutaustaisesta perheestä, joka oli muuttanut Yhdysvaltoihin. Vikram oli siis USAn kansalainen ja eli amerikkalaista elämää. Hän muisti mummonsa olleen harras hindu ja Vikram muisti myös mummonsa intialaisen aksentin, jonka hän kopioi .  Kumare´oli syntynyt!

Pienellä mainostuksella häntä pyydettiin opettajaksi erilaisiin kokoontumisiin, lähinnä joogapiireihin. Ulkoiselta habitukseltaan hän todellakin näytti gurulta, ja oli mielenkiintoista huomata kuinka henkisyyteen uppoutuneet ihmiset alkoivat nähdä hänessä jotain erityistä, jotain suurta ja ihailtavaa. Huvittavaa oli, että Kumare´jopa hyvin suoraan sanoi seuraajilleen, ettei hän ole se, joksi he häntä luulevat, ja että hän on epäaito, mutta nämä pitivät sitä vain jotenkin suurena opetuksena!

Kumare´n opetuksen tavoitteena oli , että hänen seuraajansa ymmärtäisivät, että ei ole olemassa ketään ulkopuolista gurua, vaan että jokainen voisi löytää sisältä itsestään oman elämänsä gurun.

Dokumentin lopussa koko juoni paljastetaan. Kumare’ saapuu länsimaalaisena Vikramina paikalle. Aluksi seuraajajoukko on hämmentynyt, mutta puhkeaa sitten spontaaneihin taputuksiin. Pieni osa joukosta poistuu, mutta suurin osa porukasta jää. Ohjelman lopputeksteissä mainitaan, että 14stä opetuslapsesta 10 piti Vikramiin edelleen yhteyttä. Moni oli kokenut Kumare’n opetukset merkittäväksi elämänsä muutoskohdaksi, vaikka koko hahmo oli feikkiä!

Niinkuin aikaisemmin mainitsin rakkauden kaipuu saa ihmisen tekemään irrationaalisia tekoja. Arviointikyky heikkenee, ja faktojakaan ei haluta nähdä, ei kuulla, jos vain joku täyttää vajeen, joka sydämessä huutaa. Siksi elämään mahtuu niin paljon suuria pettymyksiä. Arkielämämme kumare’t paljastuessaan repivät rikki jo ennestään repaleista sielua. Toiset jäävät roikkumaan ’guruun’ kiinni, toiset menettävät viimeisenkin luottamuksensa ihmisiin ja kovettavat itsensä.

Ryhtyisinkö itse guruksi? Saisin olla ihmisten huomion ja rakkauden kohteena? Olisihan se huippua, että ihmiset pitäisivät minua niin jumalallisen viisaana, että lähtisivät oppini mukaan elämään ja minua seuraamaan minne vain menisin. Taitaa kuitenkin olla niin, että guruna oleminen olisi sisäisesti aika yksinäinen ammatti. Kaikki olisivat koko ajan tarvitsemassa viisaita neuvojani ja opastusta elämäänsä.

Kyllä kristillisessä kentässäkin guruja löytyy, tai ainakin samankaltaisessa asemassa olevia hengen jättiläisiä, jotka ovat kaikkia muita uskovia ylempänä kaikessa tiedossa ja viisaudessa. Tällaisten gurujen tunnusmerkkinä on, että he yleensä ovat aina oikeassa ja ovat saavuttaneet sellaisen aseman yhteisössään, ettei heidän toimiaan kukaan rajoita, eikä valvo.

Todellisena haasteena voidaan seurakunnissa pitää myös sitä, miten uskoon tulleet ihmiset kasvatetaan juurtumaan Kristukseen, eikä ihmiseen. Uskoon tullut ihminen helposti kiintyy liikaa ihmisauttajaansa, ja huomaamatta voi tulla tällainen oppilas/guru-asetelma. Joskus eläinmaailmasta tuttua vieraannuttamista, kaikessa harkinnassa ja rakkaudessa, tulisi soveltaa. Uuden Jeesuksen seuraajan huteria jalkoja tulisi rohkaista ottamaan rohkeasti omia askelia.

Terveessä seurakuntamallissa ei ole guru-hallintoa, joka rakentuu yhden ihmisen varaan. Jumalan seurakunnassa Jeesus on seurakunnan pää, me ihmiset sitten olemme jäseniä tuossa Kristus-ruumiissa.Valtaa ei tule antaa yhdelle.

Kumare’n opetus oman sisäisen gurunsa löytämisestä on tietysti tätä uuden ajan henkistymiseen ja omaan itseen keskittymisen kulttuuria.

Miten tätä sisäisen gurun löytämisen ajatusta voisi verrata kristityn vaellukseen?

Jokainen uskova ihminen on kutsuttu palvelemaan omalla paikallaan. Jokaiselle on tehtävä. Vierastan sellaista hengellisyyttä, jossa jonkun tietyn evankelistan tai muun julistajan kintereillä juostaan paikkakunnalta toiselle; kokouksesta toiseen. Vuodesta toiseen.

Mielestäni jotain omassa uskonelämässä on pielessä, jos se rakentuu tällaisesta kiertolaisuudesta. Tällainen vaeltelu ei anna sellaista kasvualustaa kuin omassa seurakunnassa palveleminen, vaikkei kotiseurakunta aina niin huikaisevia kokemuksia ja vavistuksia antaisikaan, se on kuitenkin malli, jonka Raamattu antaa. Mallilla on siunauksensa. Joskus se on kätketty, joskus saadaan nähdä näkyviäkin. Pointti on siinä, että Jumalan suunnitelma on toimia seurakunnan kautta. Seurakunta on Kristuksen asettama toimintamalli. Hän on hyväksi nähnyt asettaa sinut ja minut paikallemme paikallisseurakuntaan.

Rakkauden kaipuu. Paavali kehottaa efesolaiskirjeessä miehiä rakastamaan vaimojaan ”niinkuin Kristus rakasti seurakuntaa.” Paavali sanoo myös, että Jeesus ”antoi itsensä alttiiksi seurakunnan edestä.”Jeesus tarjoaa rakkauden nälkään ja janoon tyydytyksen. Hän rakasti seurakuntaansa; sinua ja minua niin paljon, että antoi henkensä, että me saisimme elää ikuisesti. Uskomalla häneen, meistä ei kuitenkaan tule oman elämämme guruja, mutta meistä tulee eläviä lähteitä, jotka pulppuamme ikuisen elämän vettä. Tuo elävä vesi on Raamatun Jumalan lahjoittamaa todellista rakkautta, joka on Kristuksen veren kautta meille armosta annettu.

 

Pipo kireällä? – uskovan suhde alkoholiin

Minulla ei ole ollut koskaan varsinaista alkoholiongelmaa. Vuoteen 2004 asti olin todennäköisesti kulutustottumuksiltani keskiverto alkoholin käyttäjä. Vapaapäiviin alkoholi kuului olennaisena osana viinin, oluen ja väkevien muodossa. Etelä-eurooppalaiseen tapaan pastan kyytipoikana sopi viini, jonka jälkeen suomalaiseen tapaan muita juomia päälle. Mielestäni ilo ilman viinaa oli teeskenneltyä; alkoholin tuoma rentoutuminen tuntui välttämättömältä tarpeelta. Oli vaikea kuvitella viikonloppua ilman juomista.

Kesällä 2003 alkoi omituinen prosessi. Yhtenä kauniina, krapulaisena aamuna, herätessä huomasin ajattelevani, etten enää halunnut tätä oloa elämääni. Toki useimmiten vastaavanlainen aamu alkaa samalla ajatuksella, mutta tämä kokemus oli jotenkin erilainen. Jälkeenpäin ajatellen Jumala oli puuttunut elämääni tavalla, jota en tuolloin ymmärtänyt Jumalan toiminnaksi. Elämäni  aikajana muutettiin tuona aamuna eri asentoon; matka muutokseen oli alkanut.

Tuli syksy, tuli talvi. Kännääminen oli poissa. Juomiseni oli parin oluen nauttimista silloin tällöin. Kaipuuta vanhaan en tuntenut. Sitten tuli kriisejä eri asioissa, joiden keskellä koin jääväni täysin yksin. Koin, ettei ollut ketään, jolle olisin voinut taakkani jakaa. Sellaista yksinäisyyttä ja epätodellisen tuntuista, sumuista  kokemusta en ollut koskaan kokenut. Se tuntui pelottavalta, ahdistavalta puristukselta.

Olisi ollut helppo ratkaisu tarttua pulloon ja saada hetkeksi helpotusta, mutta oli ihmeellistä, että tuo `kanava`oli kokonaan suljettu, ehdottomasti. Se syvensi avuttomuuttani, koska olin vieläkin yksinäisempi ilman alkoholin antamaa autuasta unohdusta.

Jälleen voin jälkeenpäin ymmärtää Jumalan suunnitelmaa; Jos tuona ahdistuksen päivänä olisin hakenut apua pullosta, en olisi nöyrtynyt ottamaan apua vastaan Jumalalta. Nopeasti tapahtuneiden vaiheiden jälkeen huomasin kokeneeni muutoksen sisäisessä maailmassani. Kristinuskon Jumala, Jeesus Kristus, jota en ollut elämääni etsinyt, oli `löytänyt`minut. Alkoi uudenlainen matka. Jälleen oli epätodellinen sisäinen olo, mutta tuo kokemus oli jotain positiivista, pysyvää hyvää oloa; iloa ilman viinaa- teeskentelemättä.

Matka jatkui sitten uskovana eteenpäin. Kriisiin johtaneet asiatkin menivät parempaan suuntaan. Minulla oli hyvä suhde olueen: muutama silloin tällöin, mutta nyt uskoon tulleena mieltäni askarrutti kysymys: Sopiiko olut uskovalle? Toinen päivä olin asian kanssa sujut, mutta toisena päivänä taas epäröin ja kamppailin omantuntoni kanssa.

Komerosta löytyi vielä muutama salkku laivatuliaisia, ja koin, että ne käytettyäni vaihdan juomakseni ykkösoluen nelosen sijaan… Kun aika koitti, että laivalaatikot loppuivat ajattelin sitten siirtyä pilsneriin. En halunnut luopua oluesta kokonaan, koska pidin oluen mausta.

Omatuntoni oli kuitenkin herkkä, ja ajatus pilsnerinkin ostamisesta aiheutti epävarmuutta. Asia ei ollutkaan niin yksinkertainen kuin olin ajatellut. Päätin kuitenkin hankkia korillisen. Sitten vielä Prisman käytävällä ostoskärryyn nojaten jahkasin ostoani. Päätöstä miettiessäni, kuinka ollakaan, vastaan työntelee ostoskärryjä seurakunnan pastori kysellen kuulumisia! Enhän minä voinut kertoa millaisilla asioilla olin; kaljakaupassa juuri uskoon tullut uusi seurakuntalainen!

Ymmärsin tämän tapauksen niin, että ilmeisesti taivaallinen Isäni ei halunnut minun enää kertakaikkiaan edes pilsneriä juovan. Kori jäi hankkimatta, tähän päivään asti.

En koe olevani absolutisti. En tuomitse niitä, jotka juovat. En vain omantuntoni tähden juo. En ole juomatta sentähden, että olen uskovainen. Uskossa oleminen ei ole minkään lain, eikä sääntöjen noudattamista, vaan vapaudesta käsin elämistä. Kristus täytti Mooseksen lain ja säädökset, joita ihminen ei heikkoudessaan kykene täyttämään. Hän täytti ne, ettei minun tarvitse. Elän armosta ja vain armosta. Se, ettei minun tarvitse käyttää päihteitä on Jumalan minulle lahjoittamaa armoa. Minä voin vain ihmetellä kuinka kaikki oikein kävi.

Olen vapaa. Mutta yhtä aikaa ymmärrän myös, ettei kaikille käy samalla tavalla. Moni uskova kamppailee alkoholiriippuvuuden kanssa. Miksi ei vapautusta tule? Raamattu sanoo, etteivät juomarit saa periä Jumalan valtakuntaa.(1.Kor.6:10). Mitä armo tarkoittaa tällaisen sisaren tai veljen kohdalla: uskossa, mutta kiinni päihteissä?

Jumalan armo on ihmeellinen: Jos vanhurskas lankeaa syntiin, ja hän syntinsä tunnustaa, hän saa armon Jumalan silmien edessä Jeesuksen sovintoveren kautta. Vaikka uskova lankeaisi samaan syntiin uudelleen ja uudelleen, hän aidosti katuessaan saa syntinsä anteeksi ja saa aloittaa puhtaalta pöydältä!

Tämä ei todellakaan tarkoita sitä, että voisimme tieten tahtoen tehdä syntiä. ”Sillä jos me tahallamme teemme syntiä, päästyämme totuuden tuntoon, niin ei ole enää uhria meidän syntiemme edestä.”(Heb.10:26). Eli jos sydämessämme kadumme, saamme anteeksi, mutta jos tahallamme rikomme Jumalan tahtoa vastaan, emme ole anteeksiannon alla. Tästäkin tilasta toki voi tehdä parannuksen ja pyytää syntejään anteeksi. Jumala vaikuttaa uskovassa tahtoa tehdä parannusta. Ilman Jumalaa ihminen elää omien halujensa mukaan, eikä edes ymmärrä miksi pitäisi tehdä parannusta.

Yksiselitteistä vastausta siihen, miksi toinen vapautuu esim.päihderiippuvuudesta uskoon tullessa, ja toinen ei, on mahdotonta antaa. Vaikka annamme elämämme tietoisesti Jeesukselle, matkaa teemme kuitenkin edelleen tässä rajoittuneessa ihmisruumiissa. Synti roikkuu meissä kiinni, vaikka meistä on tullut `uusia luomuksia`. Kamppailemme erilaisten riippuvaisuuksien, sairauksien, ihmissuhdeongelmien kanssa.

Uskoon tullessa Jeesus tulee ihmisen sydämeen Pyhän Hengen muodossa. Tuo henki vaikuttaa tahtoa elää Jumalan mielen mukaista elämää, ja nimenomaan Hengen vaikuttama omantunnon ääni ohjaa ihmistä oikeaan suuntaan. Ihmisen omatunto ilman Jumalan henkeä taas toimii ihmisen omien kokemusten ja halujen ohjaamana. Ihmisen `oma`omatunto venyy tarpeen tullen; mikä minua eniten hyödyttää, ratkaisee.

Tärkeää on, myös suhteessa alkoholiin, kuulla Jumalan hengen vaikuttamaa omantunnon ääntä. Sitä kuunnellen ääni todennäköisesti kehottaa etsimään vastauksia Raamatusta,Jumalan Sanasta. Raamatun Sana on toisinaan nopeavaikutteinen, joskus hitaasti liukeneva, mutta aina lääkitsevä. Oli millaisesta haavasta tai vaivasta kyse, apu tulee ylhäältä!

”Älkää juopuko viinistä, sillä siitä tulee irstas meno, vaan täyttykää hengellä”(Ef.5:18). Raamatun selkeä opetus on, ettei alkoholista tule juopua. Voidaan puhua `porttiteoriasta`, jossa yksi teko avaa toisen portin jne. Juopumisen aiheuttamat seuraamukset ovat meidän kaikkien nähtävissä yhteiskunnassamme. Perheväkivaltaa, avioeroja, henkirikoksia, liikenneonnettomuuksia, tapaturmia, sairauksia… Juopottelun kulttuuri on ihmiskuntaa tuhoavaa, ja se myös käy yhteiskunnalle kalliiksi.

”Älä katsele viiniä, kuinka se punoittaa, kuinka se maljassa hohtaa ja helposti valahtaa alas. Lopulta se puree kuin käärme ja pistää kuin myrkkylisko. Silmäsi outoja näkevät, ja sydämesi haastelee sekavia.”(Sananl.23: 31-33) Alkoholin kavaluus piilee myös sen hitaasti kalvavalla muodolla; se kietoo käyttäjäänsä pikku hiljaa. Annosmäärät kasvavat, koska teho kärsii tottumuksen myötä. Sitä mukaa riippuvuus voimistuu. Työssä käyvälle ihmiselle työn ja vapaan rytmi rajoittaa kulutusta. Usein eläköityessä korkki sitten lopullisesti hukkuu. Näitä surkeita ihmiskohtaloita joukossamme on paljon; lopulta myrkkylisko pistää!

Usein kuulemani alkoholin puolustuspuhe Raamattuun vetoamalla: ”Joihan Jeesuskin viiniä.” Tuo lause on varmasti myös totta. Jeesus tuskin oli absolutisti. Viini oli tuohon aikaan Lähi-Idän kulttuurin ruokajuoma, on sitä vielä tänäänkin. Mutta kerrottiinko Jeesuksesta, että hän olisi örveltänyt ja rähissyt kännissä lähiöbaarissa? Kirjoitettiinko hänelle rikesakkoja kadulle virtsaamisesta? Heräsikö hän selviämisasemalta sapatin jälkeisenä aamuna? Saiko hän potkua Vuorisaarnaan rohkaisuryypyistä? Ei liene aihetta vastata.

”Kaikki on minulle luvallista, mutta ei kaikki ole hyödyksi; kaikki on minulle luvallista, mutta minä en saa antaa minkään itseäni vallita.”(1.Kor. 6:12) Niinkuin aikaisemmin kerroin, emme uskossa elävinä elä enää lain alaisina. Siksi periaatteessa kaikki on sallittua. Muistetaan kuitenkin omantunnon `laki`, joka velvoittaa kristittyä elämään Jumalan tahdossa, kun me haluamme hänen henkensä johdatuksessa kulkea. Henki haluaa varjella ihmiskehoa,PyhänHengen temppeliä. Meitä kehotetaan kirkastamaan Jumalaa ruumiissamme, koska emme ole enää itsemme omia, vaan meidät on ostettu kalliisti Kristuksen verellä.Suhde alkoholiin voidaan sitä kautta löytää, eikä se ole edes kovin monimutkaista.

Juopottelun osa tuli jo selväksi. Onko alkoholista sitten mitään hyötyä?

Paavali kehottaa Timoteusta: ”Älä enää juo vain vettä, vaan käytä vähän viiniä vatsasi tähden ja usein uudistuvien vaivojesi vuoksi.”(1.Tim.5:23) Viinin lääkinnällinen vaikutus tuntuu ehkä nykypäivänä vieraalta, mutta tuohon aikaan se oli ilmeisen käytetty hoitomuoto erilaisissa vaivoissa.

Viinin ilahduttava vaikutus. Psalmissa 104 ylistetään Jumalaa ja hänen tekojansa. Jakeissa 14-15 sanotaan: ”Sinä kasvatat ruohon karjalle ja kasvit ihmisen tarpeeksi. Niin sinä tuotat maasta leivän ja viinin, joka ilahuttaa ihmisen sydämen…” Uskon, että alkujaan viini annettiin ihmiselle nautittavaksi ilolla, niinkuin muutkin tuotteet, mutta synti on pilannut tuon ilahduttamisen niin monien osalta. Rehellinen hyödyn ja haitan punnitseminen näyttää tien totuuteen. Muistetaan se kavala myrkkyliskon pisto!

Vielä yksi asia, eikä suinkaan vähäisin. Jos sinulla uskova sisar tai veli ei ole ongelmaa suhteessa alkoholiin, ja olet vapaa nauttimaan vaikkapa lasin viiniä illallisesi kanssa; kuinka pitäisi suhtautua siihen mitä lasillisesi saa aikaan lähimmäisessäsi?

Muistan varmasti koko ikäni Patmos lähetyssäätiön silloisen toiminnanjohtajan Leo Mellerin todistuksen hänen Israelin matkaltaan vuosia takaperin.Hän oli vetämässä matkaryhmää, ja heidän hotellissaan oli jokin juhlapäivä, jonka kunniaksi hotellin omistaja halusi tarjota ruuan yhteydessä jonkin maljan. Meller kertoi, että vaikka hän ei käyttänyt alkoholia, hänkin kohteliaisuuden osoituksena hotellin pitäjää kohtaan otti lasista siemauksen. Tarina jatkui niin, että vuosia myöhemmin Suomessa eräällä paikkakunnalla Patmos-tilaisuudessa eräs mies tuli hänen luokseen ja sanoi: ”Leo Meller, älkää enää koskaan ottako alkoholia! Olin matkallanne Israelissa vuosia takaperin. Olen alkoholisti ja olin silloin kuivilla,mutta kun näin ,että Leo Mellerkin otti lasista niin ajattelin, että minäkin voin ottaa. Otin, ja siitä alkoi pitkä ratkeaminen.”

Ystäväni, emme ole vastuussa vain itsestämme, vaan myös toisistamme. Vaikka jokainen itse kaataa kurkkuunsa sen mitä kaataa, meidän ei pidä virittää ansaa heikolle lähimmäisellemme. (1.Kor.8: 9-12)          ” Katsokaa kuitenkin, ettei tämä vapautenne koidu heikoille loukkaukseksi. Sillä jos joku näkee sinun, jolla on tieto, aterioivan epäjumalan huoneessa, eikö hänen omatuntonsa, kun hän on heikko, vahvistu epäjumalille uhratun syömiseen? Sinun tietosi kautta turmeltuu silloin tuo heikko, sinun veljesi, jonka tähden Kristus on kuollut. Mutta kun te näin teette syntiä veljiä vastaan ja haavoitatte heidän heikkoa omaatuntoaan, niin teette syntiä Kristusta vastaan.”

 

Raamatunkatkelmat kirkolliskokouksen 1933/38 käännöksestä

Aina mun pitää

Elettiin noin vuotta 1979 tai 1980. Olin saanut jostain vaatekuormasta käytetyn mustan nahkarotsin. Kymmenvuotiaan niskassa takki oli ainakin neljä numeroa liian suuri, mutta minusta se sopi minulle oikein hyvin; olinhan mielestäni kova rokkari. Ja heti näyttämään naapuriin serkuille. Serkkutyttö, joka oli minua vanhempi ja ymmärsi nykymusiikista, sitten tokaisi: ”Sähän olet ihan kuin Maukka!” Minä siihen hätäisen loukkaantuneesti:” Ite oot moukka!”

Maukka Perusjätkä oli punk- hemmo, joka soitti lavalla vähemmän perinteistä soitinta; nimittäin moottorisahaa ja lauloi ”säpinää”! Se oli kova juttu siihen aikaan. Radikaalia. Punk kolahti pieneen mieheen, vaikka Maukka ei erityisesti kuulunutkaan suosikkeihin. Niin… ja äiti vei jollain verukkeella rotsinkin johonkin pienen pojan ulottumattomiin, joten se punk- aalto pukeutumisen osalta päättyi siihen.

Monet suomalaiset punk-yhtyeet muuttuivat vuosien saatossa pehmeämpään suuntaan. Aatteen palo yhteiskuntakriittisyydestä ja anarkiasta sammui soittajien vanhetessa, ja elämän tasaantuessa. Myös musiikin kuluttajissa tapahtui sama kehitys. Musiikkimaku muuttui, ja tultaessa 80-luvun puoliväliin punk oli taas marginaalisessa asemassa. Punk- aalto tuli ja meni. Jäi vain pieni jäännös sinnittelemään trendeistä välittämättä. Yksi heistä oli koulukaverini Kaitsu, joka valtavirtaa uhmaten kynti irokeesi tuulessa hulmuamatta omalle tyylilleen uskollisena kesät ja talvet. Punk jättää jäljen.

Vuosi 2015. Hallitus vaihtuu, Ukrainassa ja Lähi-Idässä kuohuu yhä, Isis on tapetilla, puolustusvoimat muisti kirjeellä, mutta kansa kohisee PKN:stä. Punk on tehnyt paluun! Aalto on noussut jälleen. On syntynyt ilmiö nimeltä Pertti Kurikan Nimipäivät. Vaikka Euroviisuista ei loppukilpailupaikkaa auennut, yhtye sai kotimaassa voittajien vastaanoton. Valtaa pitävät vaviskaa, punk on tullut paljastamaan sen mikä mätii ja haisee! Kehitysvammaisen maailmassa se voi tarkoittaa sitä, että elämälle asetetaan ulkopuolelta sääntöjä, joita ns. terveillä ei ole. En ole asiantuntija, mutta minua puhutteli viisuteksti juuri tuolla tavalla: `Valtaapitävä` määrittelee sen miten sinun kuuluisi käyttäytyä, että olisit niinkuin kehitysvammaisen kuuluu: `terveitten`norminasettajien armoilla. PKN sanoo sen suoraan: ”Aina mun pitää!”

Minä odotan sitä päivää, että jostain Rymättylän vanhainkodista nousee senioripunk-bändi sanoittamaan maailman kuulla, millaiset tunnot laitoksessa elävällä ikäpolvella on. Metsäkukkien sijasta raikaisi ”Aina mun pitää nukkua, aina mun pitää pissata!” Kummatkin sellaisia asioita, jotka ainakaan minulta ei käskien onnistu. Pelottava tulevaisuus. Kenellä on valta minun elämääni? Onko minulla oikeus omaan elämään vammaisena tai vanhana? Kuullaanko minun hiljaista toivettani? Entä jos minulle ei riitäkään se yksi kahvikupillinen, vaan haluaisin kolme? Saanko tahtoni läpi vai määritteleekö hoitohenkilöstö sen mitä haluan?

Ei ole mikään uusi oivallus ajatella Jeesus nasaretilaista aikansa punk-hahmona. Punk-aalto alkoi Jeesuksen aloitettua toimintansa, kun ”taivasten valtakunta oli tullut lähelle”hänen kauttaan. Jeesus rakasti heikompiosaisia, köyhiä, sairaita, halveksittuja veronkerääjiä, ilotyttöjä… Heidän kanssaan hän vietti aikaa, ja heistä moni lähti kulkemaan Jeesus-tietä.

Mutta Jeesus puhui valtaapitäviä vastaan. Ennen kaikkea sen ajan hengellistä valtaeliittiä vastaan. Hän tunnisti fariseusten hapatuksen, ulkokultaisuuden ja perinnäissäännöt. Jeesus haistoi mädän ja julisti suoraan vallanlinnaketta vastaan. Siksi häntä vainottiin ja lopulta lyötiin ristille. Äärimmäisyyteen asti punk-asenteella, aatteesta tinkimättä, totuus julki. Samalla tuli kannettua maailman synnit. Ei mikään turha artisti!

Jeesus-aalto levisi nopeasti Jerusalemista sen aikaiseen tunnettuun maailmaan. Sanoma syntien anteeksiannosta Jeesuksen kautta oli ja on niin radikaali, että vielä 2000n vuoden jälkeenkin se saavuttaa, valloittaa ja vapauttaa synnin sitomia ihmissydämiä!

Miten sitten sopii punk tällaiselle keski-ikäiselle tavikselle? Minulla on joskus punk-päiviä. Silloin nurisen vähän kaikkea vastaan. Usein ihan itsekseni, toisinaan radikaalisti jopa vaimolle. Monen monta kertaa olen nähnyt mätää omassa uskonvaelluksessani, ja ihmetellyt Jumalan suunnitelmaa: Tätäkö tämä elämä nyt sitten on? Missä on se hohdokas uskontäyteinen elämä. Miksi kaikki tämä kuivuus ja näköalattomuus? Mihin on hävinnyt kipinä; radikaali hehku, joka kuumensi vastauskoontulleen sydäntä?

”Aina mun pitää rukoilla, aina mun pitää täyttyä hengellä, aina mun pitää käydä seurakunnassa!”

Kuka on vallanpitäjä minun elämässäni? Kuka on sinun hallitsijasi? Raamattu opettaa, että uskovassa ihmisessä taistelee keskenään henki ja liha. Henki tahtoo tehdä sitä mikä on Jumalan tahto, mutta liha, joka on liitossa sielunvihollisen kanssa tahtoo toista. Tämä lihallinen luonto vallanpitäjänä tuottaa ongelmia elämäämme. Se on tällaisen keski-ikäisen taviksenkin lähin vihollinen. Se, joka tahtoo elää hengessä, sillä on hengen mieli.Pyydetään Jeesusta antamaan meille tahtoa ja voimaa elää hengessä ja totuudessa radikaalia Jeesus-punk-elämää. SÄPINÄÄ!!!