LUOVUUS UUDEN SYNNYTTÄJÄNÄ

Luova ihminen on eteenpäin pyrkivä, koska hänellä on kyky nähdä uusia mahdollisuuksia. Hänelle on elinehtona toimia vapaasti etsiessään uusia menetelmiä. Menettäessään vapautensa ja ilonsa, hänen luovuutensa näivettyy. Hän on kuin häkkilintu, joka ei pääse vapaasti lentämään.

Luova ihminen on vaaraksi perinteisiin tapoihin tottuneille. Hänen elämäntapansa voi jopa ärsyttää turvalliseen rutiiniin kääriytyneitä. Luova ihminen on vastuullinen ja harkitseva, kokonaisuuksia hallitseva, mutta ei paikalleen jähmettynyt. Hänellä on kyky nähdä ajan merkeistä uusia mahdollisuuksia toimia yhteisön parhaaksi.

Luovuuden uhkia on tutkittu ja yksi keskeinen on pakkoluominen kilpailutilanteessa. Tiukan kontrollin alla pakkotilanteessa luovuus ei pääse esille parhaimmillaan, vaikka uuden synnyttämiseenkin voi olla hyväksi ulkopuolinen kannustus. Ei myöskään harkitsematon yltiöpäisyys, jossa kannustimena uuden luomiseen on vain halu tulla esille ideoineen. Sokea yltiöpäisyys näkyy sekasortona, eikä koidu siunaukseksi kellekään.

Seurakunnassa tarvitaan luovuutta, joka on Jumalan luonteenpiirre. Luovuus on myös Jeesuksen vahvuuksia. Hän todistaa Sanassaan miten Isä ja Hän luovat jatkuvasti uutta. Ei siis tarvitse olla paikalleen jämähtänyt, ei seurakuntana eikä yksilönä.

Missä ja miten luovuus toimii parhaiten? Jumalallisena voimana sen inspiroiva vaikutus toimii parhaiten rukoilevassa henkilössä. Koska luovuus tulee Isältä, on ikään kuin automaatio, että rukoileva seurakunta on ajassaan herkästi toimiva, uudistuva, ihmisten tarpeet tunnistava ja apua antava yhteisö. Toiseksi luovuus ei ole ostettavissa eikä myöskään selkeästi saatavissa opiskelun kautta. Se ei ole ihmisviisauteen sidottu vaan sitä saa anomalla Isältä.

Luovuuden tarkoitus ei ole tuhota vanhoja toimintatapoja. Usein innostutaan luovuuden vimmassa katkaisemaan puusta hedelmääkin kantavat oksat. Rakentava luovuus tukee ja elävöittää jo olemassa olevia, toimivia rakenteita. Pyörääkään ei enää kannata keksiä, mutta olisi tyhmyyttä lopettaa pyörän kehittäminen yhä käyttökelpoisemmaksi. Vaihteineen kaikkineen nykyisellä pyörällä hurauttaa hetkessä kauppaan ja töihin.

Riviin järjesty! Lepo!

Muistuupa mieleeni Tikkakosken varuskunta n.vuonna 1990. Aliupseerikurssin sulkeisharjoitukset, jossa joukkue jaettiin pienempiin ryhmiin ja ryhmät harjoittelivat ensimmäistä kertaa johtajaoppilaan johdolla ryhmien käskytystä. Oman käskytysvuoroni tullessa huomasin kuinka paljon vaikeampaa oli antaa järkevässä järjestyksessä käskyjä niin, että tuo ryhmä olisi hallinnassa, kuin olla osana ryhmää ottamassa käskyjä vastaan. Jälkeenpäin ajateltuna oli hupaisaa se, että en tilannetta jännittäessäni millään muistanut sitä millä käskyillä ryhmä saadaan lopettamaan toimintansa. Armeijassa kun vain tietyt käskyt  saa aikaan toiminnan ja toimimattomuuden; Asento! Lepo! Taakse poistu!jne.

Muut ryhmät jo lopettivat, mutta meidän ryhmä ei. En enää muista tarkasti kaikkea, mutta muistelen komppanian vääpelin tulleen ihmettelemään tilannetta ja lopulta otti yksinkertaisin käskyin ja ottein tilanteen haltuun, ja päästi ryhmän lopulta ’lepoon’- ennen lopullista nääntymistä…

Kuri ja järjestys on puolustusvoimien ydin. Pidän armeijan käymistä erittäin hyödyllisenä kokemuksena juuri sen takia, että ihminen opetetaan kunnioittamaan ja tottelemaan auktoriteetteja. Ilman kuria ja järjestystä sotilaat alkaisivat tehdä mikä itsestä tuntuisi oikealta ja lopulta alkaisivat ampuilla toisiaan. Tällainen armeija kärsii sodassa tappion ilman että vihollisen tarvitsee tehdä mitään.

Muistan erään metsäleirin, joka taisi olla eräänlainen sissileiri. Meidän porukan tehtävänä oli etsiytyä maastoon, tehdä joitain tehtäviä siellä, mutta pääasia oli se, että meidän tuli piiloutua meitä etsiviltä ryhmiltä. Yön pimeinä tunteina oli asiaankuuluvasti järjestetty jonkun matkan päähän teltasta vartio, joka sitten tunnin, kahden sykleissä vaihtui muun porukan yrittäessä nukkua. Yöllä heräsin laukausten ääniin. Ensin yksittäisiin, sitten jo oikein rytinään, ja huudettiin hälytystä! Taistelu kesti aikansa, kunnes havaittiin se tosiasia, että vartion vaihtoon tulossa ollut oli matkalla hieman eksynyt ja joutunut ’tulilinjalle’. Samaan aikaan oli joku myös lähtenyt tarpeilleen ja eksynyt myös ’vihollisen’suuntaan. Näin siis ammuttiin rasahduksien perusteella omia. Onneksi tämä ei sattunut tositilanteessa.

Tilanteesta puuttui järjestys. Jos vartiomies olisi tivannut väärästä suunnasta tulleelta kollegalta sovittua tunnussanaa konflikti olisi jäänyt tulematta. Tulija olisi tunnistettu omaksi mieheksi.

Seurakunnassakin on oltava kuri ja järjestys. Selkeät toimintamallit, kunnioitus esimiestä kohtaan, oli kyseessä pastori, vanhin, työmuodon vetäjä, solunjohtaja, emäntä, vahtimestari jne. Jokaiselle on annettu vastuualue, ja heille tulee olla alamainen heidän alueellaan. Niinkuin armeijassa johtajuus jakaantuu ja koostuu palasista, sama pätee seurakunnassa. Pastori on komppanian päällikkö ja kantaa suurimman vastuun. Yleisen pappeuden periaatteen mukaan kuitenkin jokaisen Jumalan valtakunnan jäsenen tulisi olla johtamassa omalla paikallaan ihmisiä Kristuksen tykö.

Matt.8:ssa luvussa havaitaan jumalallinen hierarkia ammattisotilaan sanoittamana:

5. Ja kun hän saapui Kapernaumiin, tuli hänen tykönsä sadanpäämies ja rukoili häntä
6. ja sanoi: ”Herra, minun palvelijani makaa kotona halvattuna ja on kovissa vaivoissa”.
7. Hän sanoi hänelle: ”Minä tulen ja parannan hänet”.
8. Mutta sadanpäämies vastasi ja sanoi: ”Herra, en minä ole sen arvoinen, että tulisit minun kattoni alle; vaan sano ainoastaan sana, niin minun palvelijani paranee.
9. Sillä minä itsekin olen toisen vallan alainen, ja minulla on sotamiehiä käskyni alaisina, ja minä sanon tälle: ’Mene’, ja hän menee, ja toiselle: ’Tule’, ja hän tulee, ja palvelijalleni: ’Tee tämä’, ja hän tekee.”
10. Tämän kuultuaan Jeesus ihmetteli ja sanoi niille, jotka häntä seurasivat: ”Totisesti minä sanon teille: en ole kenelläkään Israelissa löytänyt näin suurta uskoa.
11. Ja minä sanon teille: monet tulevat idästä ja lännestä ja aterioitsevat Aabrahamin ja Iisakin ja Jaakobin kanssa taivasten valtakunnassa;
12. mutta valtakunnan lapset heitetään ulos pimeyteen; siellä on oleva itku ja hammasten kiristys.”
13. Ja Jeesus sanoi sadanpäämiehelle: ”Mene. Niinkuin sinä uskot, niin sinulle tapahtukoon.” Ja palvelija parani sillä hetkellä. (KR 38)

Sotilas tiesi ja hyväksyi asemansa. Hän ei nöyristellyt Jeesuksen edessä, mutta hän oli nöyrä. Hän tiesi, että hänellä oli johtajansa, mutta hän tiesi myös mitä on olla johtaja. Tuota sotilaallista tasapainoa hän suorastaan huokuu pyytäessään Jeesusta parantamaan palvelijansa. Sotilas ymmärsi sen, että hänen edessään seisoi se suurin johtaja ja auktoriteetti. Suoraviivaisella armeijan opettamalla tavalla hän ymmärtää, että yksi käskysana Jeesukselta riitti parantamaan palvelijan. Huomaa, että Jeesus oikein ihmetteli sotilaan uskoa.

Meillekin on tärkeää löytää kristittynä, seurakuntalaisena, suoraviivainen asenne asemaamme. Meidän on tärkeää ymmärtää kuka on ylipäällikkö, kuka lähin esimiehemme, kuka tai ketkä ovat johdettaviamme. Kuuliaisuus tuo siunauksen, tottelemattomuus nurinaa ja epäjärjestystä.

Jos meiltä on unohtunut käskysana ’riviin järjesty’, emme pääse koskaan myöskään kaivattuun ’lepoon’ seurakuntana.

 

 

Kutsumuksen tiellä

Tunnetko sinä kutsumuksesi? En kysy miltä kutsumuksesi tuntuu,  vaan niin kuin ystävästäsi. Tunnetko ystäväsi; kutsumuksesi? Jokaisella ihmisellä on kutsumus johonkin, mutta tunnetko hänet? Tiedätkö milloin ja missä hän on syntynyt? Tunnetko hänet tuhansien toisten kutsumusten joukosta? Tunnetko hänen äänensä? Sykähtääkö sydämessäsi joka kerta kun näet tai kuulet hänen tulleen?Otatko hänet ilomielin pysyvästi asumaan kanssasi vai onko hän ei-toivottu ystävä, jonka yhteydenottoa pelkäät ja pakenet takaovesta, kun hän soittaa ovikelloa?

Jumala on asettanut meihin kutsumuksen. Moni löytää kutsumusammatin tai intohimon johonkin harrastukseen huolimatta siitä uskooko Jumalaan vai ei. Kutsumus on yleisellä tasolla sisäämme rakennettu. Moni elää kuitenkin elämänsä läpi löytämättä tai edes etsimättä kutsumustaan.

Itse tulin tietoiseksi kutsumuksesta vasta tultuani uskoon. Ensin tietoisuus oli epämääräinen halu palvella Jumalaa. Halu oli niin voimakas, että ajattelin ettei uskovan ihmisen kuulu elää tavallista arkea lainkaan, eikä tehdä ’maallista’ työtä. Ajatuksistani huolimatta kuitenkin huomasin jatkavani samassa työpaikassa. Olin liittynyt seurakuntaan ja ymmärtäväinen pastori näki tilannettani ja osasi ohjata oikeaan suuntaan.

Sitten eräänä päivänä näin erään ihmisen tekemässä palvelutyötään, ja tajusin, että tuo on se mitä minä haluan tehdä. En tietenkään siis tahtonut viedä hänen tehtäväänsä, vaan tiesin että minä tiesin että minä tiesin: tämä on minun kutsumukseni. Se oli hänen ensimmäinen vierailunsa luonani!

Jumalan antama kutsumus on merkillinen asia; toisille kutsumus tulee kylään, asettuu taloksi ja yhteiselo alkaa hyvin nopeasti. Kutsumus muuttuu toiminnaksi vauhdilla. Usein kuitenkin on niin, että kutsumuksen ensivierailusta varsinaiseen kutsumuksen toteutumiseen menee pitkä aika. On käytävä kasvuprosessia vuosia, jopa vuosikymmeniä. Itsellänikin on mennyt aikaa. Monenlaista yritystä ja omia rakennelmia ja kuvitelmia on takana; toivottavasti sentään vähemmän edessä… Jumala toteuttaa kutsumuksemme ajallaan ja tavallaan. Olen kokenut aikoja ja tilanteita, jolloin olen jo luullut: nyt se alkaa, nyt kutsumuksenportti aukeaa, mutta ne ovat olleet vielä vain portin narahduksia. Joskus tuulen aikaansaamia, joskus Jumalan vilauttamaa ’traileria’ tulevasta.

Olen kokenut turhautumisen aikoja, myönnän. Olen halunnut antaa ystävälleni, kutsumukselle, köniin. Olen halunnut tönäistä hänet jyrkänteeltä alas tai kirota hänet maan rakoon. Olen kertonut hänelle hyvästit ja lähtenyt ovet paukkuen. Olen myös roskapussia viedessäni häipynyt ilmoittamatta, vähin äänin pidemmäksi aikaa.

Mutta hän on uskollinen ystävä. Hän on antanut anteeksi laiminlyöntini, ärhentelyni, kapinani, omat yritykseni. Senkin, että olen laiskuuttani ja tyhmyyttäni otsikon mukaisesti seissyt hänen tiellään, ollut tarttumatta niihin tilaisuuksiin, joita hän olisi tarjonnut tutustuakseni häneen paremmin. Senkin hän on antanut anteeksi, jos olen seurustellut vieraan ystävän kanssa.

Jos et vielä tunne hyvää ystävääsi, kutsumusta. Mistä hänet tunnistat? Hän on se, ystävä, josta on mahdoton päästä eroon, hän polttaa sydämessäsi, tahtoo antaa sisällön elämääsi. Toivota hänet tervetulleeksi, kuule mitä hänellä on sanottavaa, ja toteuta niitä pieniä asioita, joista tiedät hänen pitävän. Kulje hänen kanssaan, elä hänen kanssaan, niin saat elää rikasta elämää ja nähdä kuinka sinä ja hän tulette yhdeksi.

Veljesyhteys

 

Yksinäisten, perheettömien ja vieraalle paikkakunnalle muuttaneiden ei tarvitse olla eristyksissä. Seurakunta muodostaa perheen, jossa yhteys rakentuu veljeyteen ja sisaruuteen. Perhemäinen yhdessä kokeminen ja asioiden jakaminen muodostaa seurakunnan yhden kantavista pilareista. Pelkkä organisaatiossa mukana oleminen ei synnytä perhemäisyyttä veljeyden hengessä, vaan tarvitaan sydänten yhteyttä.

Yhteys seurakunnan sisällä on kerroksittain, ryhmittäin tai palvelutehtävän vaikutusta. Sen seurauksena koetaan perhemäisyyttä, vaikkakaan se ei yksin auta, jos jäsenet eivät ole sitoutuneita yhdessä tekemiseen ja jakamiseen. Sisarusten välillä on aina pientä kärhämää, eivätkä välit ole automaattisesti luottamukselliset. Usein kärhämä nostaa tunteet pintaan aivan pienestä ja mitättömästäkin asiasta. Silloin on hyväksi hoitaa asia niin, ettei kenellekään jää loukattua mieltä. Asioiden maton alle lakaiseminen ja hoitamatta jättäminen syö luottamusta.

Perheen jäsenet eivät ole vain fyysisesti saman katon alla eläviä, toisilleen roolien kautta tarpeellisia. Pelkkä jäsenyys oikeuttaa tiettyihin etuisuuksiin, mutta yhteyden puutteessa jää kylmäksi ja viralliseksi. Samoin seurakunnassa emme tunne toisiamme ainoastaan nimen perusteella. Keskinäinen vuorovaikutus ja jakaminen eivät saisi jäädä yksin työn tekemisen kautta koetuksi, vaan tavoitteena tulisi olla hengen yhteys. Pelkkä työyhteys ei kanna vaikeissa tilanteissa. Tunnesiteet kuuluvat perhemäisyyteen, eivätkä katkea aseman tai tehtävän muuttuessa.

Vanhemmuus on perheessä tärkeimpiä tehtäviä. Isyyteen tai äitiyteen ei suoranaisesti synnytä, vaikka siihen astutaankin syntymän tai adoption kautta. Yksi yö ei tee kenestäkään virheetöntä vanhempaa. Lapsen syntymän kautta tullut uusi rooli edellyttää sekä fyysistä, että henkistä läsnäoloa kaikilta perheen jäseniltä. Ja kun lapsi kasvaa aikuiseksi ja muuttaa pois kotoa, hengen yhteys säilyy kun sitä on vaalittu ja ylläpidetty.

Korkein yhteyden taso kaikissa tapauksissa on Pyhän hengen luoma yhteys. ”Emme tunne enää lihan mukaan, vaan hengen”. Hengen yhteys perustuu henkilökohtaiseen suhteeseen Jeesuksen kanssa, joka voi täyttää meidät Pyhällä hengellä. Ja kun Henki on meissä, saamme kokea yhteyttä samasta Hengestä syntyneiden kanssa ilman ehtoja. Jos Henki puuttuu seurakunnasta, sen vaikutuksesta rikkoutuu ihmissuhteet. Hengetön seurakunta on ristiriitojen, epäilyksien ja kinastelun temmellyskenttä. Hengen yhteys tulisi olla tavoitteemme, josta meidät tunnistetaan Jumalan lapsiksi.

SOITELLAAN

Puhelin ja netti ovat yhtä arkisia kuin polkupyörä tai auto. Lähes kaikilla on kännykkä tai tietokone ja kaikkiin voi ottaa yhteyttä reaaliajassa. Vielä 25 -vuotta sitten Bolivian Sucresta kun soitti Suomeen, piti soittaa ensin keskukseen ja odottaa puolisen tuntia puhelun yhdistämistä annettuun numeroon. Sosiaalinen media on räjähdysmäisesti vallannut alaa kaikkialla. `Sometus` on arkeamme, johon osallistumme tavalla tai toisella. Keinot ovat monet, joista yksi ilmenemismuoto on blogien kirjoittelu.

Blogin ylläpito on tullut jäädäkseen seurakuntaelämäänkin. Siinä toteutuu monia tarkoituksia, mm sen luoma mahdollisuus kertoa ajatuksiaan ja ikään kuin soitella toisen ihmisen kanssa. Keskusteluetäisyys ja tietty anonyymius, sekä yksinpuhelu eivät suoranaisesti, ainakaan pelkästään, ole yhteyden luojaksi. Muiden joukossa blogi on kuitenkin verraton tapa tulla lähemmäksi lukijoita ja tehdä asiaansa tunnetuksi.

Yhteyden kannalta kannattavaa ja suotavaa on käyttää kaikkia mahdollisuuksia. Vaikka blogin vaikutusta on vaikea ennakoida ja arvioida, kirjoituksen sisältö avaa ajatuksia jopa muokaten mielipiteitä. Kirjoittajan on seistävä sanojensa takana ja esiinnyttävä omalla nimellään. Nimettömänä kirjoittaminen ja asioista puhuminen on toki mahdollista, mutta kirjoittaja jää jollain lailla vieraaksi, eikä kirjoitus tunnu kiinnostavalta eikä luotettavalta.

Anonyyminä puhuminen ja kirjoittaminen ovat kasvotonta sanojen kanssa leikkimistä. Kuinka helppoa onkaan tuoda esille totuuksia kertomatta tietolähdettään. ”Eräs henkilö eräältä paikkakunnalta” on yksi tunnetuimmista seurakuntaankin juurtuneista tavoista puhua anonyymina, persoonattomana. Nimellä esiintyminen kuuluu rakentavaan keskustelukulttuuriin. Salassa pidettävät luottamukselliset asiat pysykööt poissa julkisuudelta, mutta kaikki, mikä on totta ja rakentavaa, tuotakoon esiin.

Seurakuntaelämässä yleisesti ottaen asioista puhuminen niiden oikeilla nimillä on tie avoimuuteen ja rakentavaan yhteyteen. Niistä kirjoittaminen on kahta vertaa vaativampaa, koska painettu sana jää historiaan. Sanojen suolaisuus ja mausteisuus, imelyys ja suloisuus vaihtelevat tilanteen mukaan. Tiedon jakamiseksi ja keskustelukulttuurin ylläpitämiseksi on hyvä olla blogi, jossa on suolaa ja hunajaa.

Ollaan yhteydessä!

 

Aarteenetsintää

Jumalan lapsella on monta iloa, ja ei suinkaan aarteenetsintä olisi yksi niistä. Lapsena muistan jotain pientä sellaista harrastaneeni, mutta nyt aikuisena sitä vasta ehtiikin

Täällä kentällä jokainen päivä tuntuu olevan aarteenetsintää – tavalla tai toisella. Ellei tutkita Jumalan aivoituksia ja arvailla Kaikkivaltiaan suunnitelmia, niin sitten ollaan ratkomassa arvoituksia, joissa sielujen voittaminen on horisontissa. Sydän palaa sille, että mittaamattomat kalleudet odottavat tulla paljastetuiksi. Ulospäin ympärillä ei näytä niin erikoiselta, mutta Henki vahvistaa salattujen asioiden läsnäolon.

Jokainen ihmisen asuttama kaupunki tai alue, on täynnä kätkettyä. Yliopistokampukset ovat kallisarvoisia aarreaittoja. Ja jossain nurkan takana seisoo Kristus Jeesus, ja kutsuu aarteenetsintään.

Olemme viimeisen kahden päivän aikana järjestäneet yliopistolla erilaisia kohtaamisia, ikään kuin raottaneet verhoja opiskelijoiden elämään. Opiskelijamaailma yllättää yhä täällä monimuotoisuudellaan. Eilisen päivän aikana kohtasimme opiskelijoita Portugalista, Bosniasta, Liettuasta, Irakista, Etiopiasta ja totta kai Ruotsista. Kahdestatoista neljä tunnustautui ateistiksi, kaksi muslimiksi, kaksi ei kokenut mitään, yksi oli katolilainen ja kolme tiesi olevansa kirkon kirjoilla. Pieni pistokoe opiskelijoiden elämään.

Edellä mainittu ei kuitenkaan yllättänyt. Se yllätti, kun kysyimme mitä kristillinen opiskelijatyö voisi opiskelijoiden hyväksi tehdä. Vastaus kuului: urheilua ja hyväntekeväisyyttä, arvokeskustelua ja uskontojen vuoropuhelua.

Näistäkö on kirkot tehty?

Toivon, että he rakkauden yhteen liittäminä saisivat rohkeutta ja saavuttaisivat rikkaimman ja syvimmän tiedon: tulisivat tuntemaan Jumalan salaisuuden, Kristuksen, jossa kaikki viisauden ja tiedon aarteet ovat kätkettyinä.”

Tänään kuljin yliopistolla pienten kuvataidekorttien kanssa, joiden taakse oli kirjoitettu nämä Paavalin sanat Kolossalaisille. Paavalin, joka kävi jatkuvasti kovaa taistelua omiensa tähden. Kysyin itseltäni, ammentavatko tämän päivän seurakunnat yhä sitä syvintä tietoa ja viisautta Jumalan kalleimmasta kätköpaikasta, Jeesuksesta Kristuksesta.

Ovet Jumalan salaisuuksien kätköpaikkaan ovat kokonaan nostetut saranoiltaan, mutta onko Jumalan voima ja viisaus täysin kadonnut käsistämme? Eikö kukaan osaa kaivata tai kysellä Jumalan suuria tekoja? Ei ainakaan täällä yliopistolla.

Ei ole olemassa salaisuuksia tai kätköjä, joita Jumalan seurakunta ei kykenisi tutkimaan. Miten mitättömältä olemme saaneet kaiken näyttämään maailman silmissä. Pelkään, että ilman janoa Jumalan aarteisiin, jäämme vieraiksi jopa itse Kristukselle. On aika aarteenetsinnän.

Me julistamme Jumalan salaista, kätkettyä viisautta, jonka hän jo ennen aikojen alkua on määrännyt meidän kirkkaudeksemme. 1. Kor. 2:7

Je suis francais

Lapsuuteni 70-luvulla eläneenä, nyt keski-ikäihmisenä, voi vain hämmästellä kuinka seesteiseksi tuo kultareunapilvin varustettu maalaismaisema tänä päivänä maalautuu. Suomi oli kaukana täällä jossakin, etäällä kaikesta hulinasta ja sotien melskeestä, turvallisen brezneviläisen äiti- Venäjän syleilyssä. Kekkonen oli, on ja tuleva on. Sellaista oli elämän kevät.

Sitten tuli joku Koivisto, jonka sanottiin jatkavan presidenttinä. Mikään täällä maan päällä ei sittenkään ollut ikuista. Ensin meni Breznev, perässä Kekkonen. Ikuisesti betonoituun Suomi-idylliin alkoi ilmaantua hiushalkeamia. Pysyvyyden aikakausi, ja samassa lapsuus, alkoi rapautua; oranssit keittiökaappien ovet muuttivat väriään, pompan nappi hävisi autotallista ja heinäseipäät pellolta.

Politiikan ja maailmantapahtumien seuraamisesta muistan varsin vähän, enemmän kiinnosti urheilu. Moskovan ja Los Angelesin boikottikesäolympialaisia muistan harmitelleeni. Pienen pojan mieleen on jäänyt Reaganiin kohdistunut murhayritys. Olin silloin noin 10-vuotias. Idän ja lännen välinen kylmä sota oli normaali tila. Kauhun tasapaino pysyi yllä ydinaseitten kilpavarustelulla. Lopulta aseita oli kyllin paljon tuhoamaan koko maapallo. Tältä vältyttiin, kylmän sodan voi katsoa päättyneeksi Neuvostoliiton hajoamiseen v.1991.

Melkein heti Neuvostoliiton murtumisen jälkeen Suomi ryhtyi hakemaan jäsenyyttä Euroopan Yhteisöstä. Ja kansanäänestyksen jälkeen lopulta eduskunta päätti liittymisestä, ja EUn jäsenenä Suomi aloitti vuoden 1995 alussa. Suomi on liittynyt myös Schengenin sopimukseen. Sopimuksen allekirjoittaneet maat muodostavat ns, Schengen-alueen, joilla on yhteinen rajavalvonta ja vapaa liikkuvuus alueen sisällä.

Suomesta on siis tullut lapsuusaikojen Kekkoslovakian sijaan eurooppalaiset mitat täyttävä moderni Suomi. Länsimaa. Demokratia. Viimeksimainitut kaksi määritelmää ovat olleet koetuksella WTC-tornien sortumisesta lähtien. 11.9.2001 muuttui meidän monen turvaidyllimme lopullisesti. Varsovan liiton ja Naton välinen kylmä sota ja ydinpelote oli kuitenkin ihmismielelle selkeä ideologinen ja määrätyllä tavalla avoin vastakkainasettelu. Nyt näyttämölle astui salakavala näkymätön vihollinen, joka lentää päin torneja, tarkoituksenaan surmata mahdollisimman monta viatonta siviiliä. Iskun tekijäksi ilmoittautui Al Qaida.

Pystyimme hyvin samaistumaan järkyttyneiden amerikkalaisten tuskaan ja hätään. Länsimaisessa demokratiassa tapahtunut tragedia tuntui läheiseltä kuin naapurikaupungissa tapahtuneelta. Samoin Lontoon terroriteot muutamaa vuotta myöhemmin.

Nyt on Isisin aika. Pariisi on ollut monien huulilla tänä viikonloppuna. Jälleen kuin kotioven takana tapahtuen järjetön väkivalta on silmiemme alla. Näkymätön vihollinen. Demokratiaa haastetaan. Isisin viha käy vapautta vastaan. Miten toimit EU? Miten käy Schengenin? Mitä teet Suomi?

Islamilaiset ääriliikkeet imevät oppinsa Koraanista, löytäen sieltä, sopivia kohtia painottaen, oikeutuksen ”pyhälle sodalle”. Alistu tai kuole on motto. Isis käy myös ”vääräuskoisten” muslimien kimppuun. Teoista kärsii siis myös islamilainen maailma.

Suomalaisena, eurooppalaisena kristittynä meidän suurimpana huolenamme eivät ole terroristijärjestöt, eivät pakolaistulvat, ei myöskään synkkä taloustilanne. Suurin hätä on Euroopan hengellinen pimeys, laajamittainen luopuminen Jumalasta. Uskon, että ongelmat Euroopassa johtuvat paljolti juuri tästä. Jumala sallii ihmisen tehdä omat valintansa, mutta jos tuo valinta kääntää selän Jumalalle; silloin myös  hän ottaa suojaavan kätensä pois. Ihminen niittää sitä mitä on kylvänyt.

Nyt on aika julistaa rohkeasti sitä evankeliumia, joka tuo valon tähän pimeyteen, jotta Suomen ja Euroopan suunta voisi muuttua, jotta Jumalan siunaava käsi voisi olla kansakuntien yllä! Kärsimme yhdessä niiden kanssa, jotka tänään kärsivät. Rukoillaan tänä päivänä Ranskan puolesta, että Jumalan lohdutuksen ja herätyksen aalto pyyhkäisisi tuon perheenjäsenemme yli! Je sui francais.

Kurituksesta iloon!

Päivitystä edelliseen bloggaukseen: Kasvohermohalvaukseni on ollut paranemaan päin. Yhdentoista päivän ajan saatoin vain todeta kasvojen vasemman puolen asteittaisen toimintakyvyn menettämisen. Kolmantenatoista päivänä sitten jo suupieli hieman alkoi värähdellä, ja siitä päivittäin eloa on tullut lisää. Nyt jo kehtaa hymyilläkin! Vielä kuitenkin on vajausta, varsinkin silmän sulkeutumisessa. Samoin on vielä ajoittain häiritsevää jomotusta. Kiitos, jos olet muistanut rukouksissa!

Mielenkiintoista on ollut havaita, kuinka aivan viime päivinä on tullut sairauden pelkoa, joka välillä on tuntunut hyvinkin raskaana. Pienikin epämääräinen kipu tai tuntemus on mielen maailmoissa diagnosoitunut varmaksi, kivuliaaseen, hitaaseen kuolemaan johtavaksi taudiksi!

Toden totta; ihmisen elämä voi usein päättyä näin, mutta sen päivän murehtiminen etukäteen syö ilon jäljellä olevista päivistä.

Luin hebrealaiskirjeestä (Heb.12) kuinka Jeesus ”hänelle tarjona olevan ILON sijasta kärsi ristin, häpeästä välittämättä…” Jeesus on siis tehnyt tietoisen valinnan sinun ja minun vuokseni; hän on hyljännyt ilon, joka hänellä taivaassa oli, tullakseen sovittamaan meidän syntimme. Vapaaehtoisesti! Siksi oma murehtimiseni tuntuu oudolta. Minut ja sinut on kutsuttu iloitsemaan Jeesuksen antamasta vapaudesta; hän hylkäsi ilon, että meillä olisi ilo hänessä!

Sama heprealaiskirjeen luku puhuu myös Herran kurituksesta: (Heb.12:5b-6) ”Poikani, älä pidä halpana Herran kuritusta, äläkä menetä toivoasi, kun hän sinua nuhtelee; sillä jota Herra rakastaa, sitä hän kurittaa; ja hän ruoskii jokaista lasta, jonka hän ottaa huomaansa.”

Uuden Testamentin selitysteos Novum avaa jakeita näin: (Novum, osa 4, sivu 529) ”Jumala opettaa lapsiaan koetusten ja vaikeuksien avulla. Niinpä ne eivät suinkaan ole osoituksia Jumalan epäsuosioon joutumisesta, vaan päinvastoin merkki siitä, että hän rakkaudessaan antaa lapsilleen tarpeellisen kurituksen. Jumala sallii poikkeuksetta sen, jota hän todella rakastaa, toisinaan kokea vaikeuksia. Se ei tietenkään tarkoita, että hän lähettäisi koetuksia vain saadakseen aikaan tuskaa. Jos tässä sovelletaan sanojen ’kuritus’ ja ’rangaistus’ erilaisia merkityksiä, voimme sanoa, että Herra rankaisee vihollisiaan, mutta kurittaa lapsiaan. Rangaistus ilmentää hänen vihaansa, mutta kuritus on todiste hänen isällisestä rakkaudestaan ja huolenpidostaan.”

Kun opimme vastoinkäymisissä luottamaan rakastavaan Isäämme, ja siihen,että hän toimii aina parhaaksemme, saamme nähdä, että murheemme kääntyy iloksi! (Heb.12:11) ”Mikään kuritus ei tosin sillä kertaa näytä olevan iloksi, vaan murheeksi, mutta jälkeenpäin se antaa vanhurskauden rauhanhedelmän niille, jotka sen kautta ovat harjoitetut.”

Jos elämämme täällä ajassa olisi pelkkää myötätuulta, purtemme todennäköisesti ajautuisi ohjaamanamme vaarallisille vesille, pois Jumalan armon aalloilta. Isämme sallii meille myrskyjä ja omien purjeittemme repeytymisen, jotta pysyisimme hänen ohjaamanaan oikeassa kurssissa, aina perille saakka, rauhan satamaan.

(Raamatunjakeet KR38)

Sitten kun ummistan silmäni viimeisen kerran

Päänsärkypäivä… Toinen päivä.. : ”No mitä kummaa, kun ei päätä yleensä …” Kolmas.. :”Pitäisköhän mennä lääkäriin? No ei kai vielä.” Neljäs päivä: oksettaa.. Terveyskeskuksen aulassa ei ole ruuhkaa.

”Mielestäni toinen silmäluomesi sulkeutuu hitaammin kuin toinen. Parasta, että kirjoitan lähetteen neurologiselle. Eikä sitten omalla autolla.”

”Mihinkäs sitä mies ilman autoansa lähtee?!”

Taksin etupenkillä on hiljaista. RadioRock etäällä. Tutut maisemat kelautuvat pumpulimaisena. 16 euroa, kiitos KELA. Mittari nakutti sentään melkein viiskymppiä.

Keskussairaala. Ei jonoa. Kahden luukun kautta neurologian päivystykseen. Pahaenteinen(?)ranneke kertoo, että olen yhteiskunnan jäsen. QR-koodi ei toimi omalla puhelimella.

Käytävällä jo verenpaineet ja verikokeet. Odotusta.

”Kyllä. Toinen silmäluomi sulkeutuu hitaammin kuin toinen. Otetaan kuvat päästä ja kaulasta.”

Odotusta. Muitakin on. Hieman keskustelua. Miten voikin kaikkialla olla joku muukin. Aina sattuu ja tekee kipeää. Joku oli odottanut jo neljä tuntia.

”Laitetaan teille kanyyli varjoainetta varten.”

Kuvauspaikalla. ”Varjoaineen leviäminen saattaa tuntua lämmön tunteena kehossa, sitä ei tarvitse pelästyä.”

Kuuma vihlaisu käsivarressa, kurkkua puristaa, nivusia kuumottaa. Jos tämä lämpöä, niin mitä onkaan kuumuus?!Kuin salainen agentti vihollisen kidutettavana. Ajatus toi rohkeutta. Ohi on.

Odotusta. Outo ylähuuli. Varjoaineko jäi kiertämään?

” Alkava kasvohermohalvaus.” Irvistelen kahdelle lääkärille. Luvan kanssa. Hymy ei symmetrinen. Ei myöskään aito. Silmä ei mene kunnolla kiinni. Päähän virtaa veri. Se hyvä.

”Kontrolli kuukauden päähän. Jos oireet pahenee yhteyttä uudestaan.”

Linja-autopysäkillä. Kanyyli käsivarressa. Vielä täytyy palata.

Seuraava päivä.” Jos oireet pahenee niin ottakaa yhteyttä.” Niinhän se oli, ja niin kävi .

Sama ystävällinen lääkäri teekoossa. ”Selkeät oireet, nyt laittaisin sinut korvapolille vielä.”

”Kait sentään omalla autolla?”

Taas kahden luukun kautta. Ranneke. Tuttu kuvio. Odotusta vain vähän.

Lääkärin tittelinä ’erikoistuva’. Nyt ymmärrän. Varsinaiset lääkärit ovat erikoisia, erikoistuvat eivät vielä ole. Tämäkin on ihan mukava. Naurattaa. Vaistomaisesti lymyän vinoa hymyäni kämmenen alle.

Taas jumpataan ja kokeillaan sormenpäätä osumaan nenään. Osuu useimmiten. Äänirauta kallossa ja irti kallosta, refleksit polvista. Kotia.

Viisi vuorokautta. Joka päivä vähemmän liikettä. Rypyt häviää. ’Tyly’ ilme käy hyvin asiakaspalveluun, samoin iloiseksi kristityksi, seurakunnan sisäänheittäjäksi. Ehkä kukaan ei sitten uskaltaisikaan enää ulos, kun TUO on ovella.

”Sitten kun ummistan silmäni viimeisen kerran”-lauseen aloituksena joutaa kohdaltani romukoppaan. Silmien sulkeminenkin on Isän kädessä. Auki ne jäävät ne silmät, jos ei Herra anna voimia sulkea, vaikka kuinka olisit, mies, omalla autolla elämäsi ajellut.

Heijastuksia

Luin  jokin aika sitten tätä sivustoa  ja muistin taannoin  saaneeni kutsun osallistua kirjoittamiseen. Kerroin kutsujalle  yrmeästi että minulla tuskin on mitään rakentavaa sanottavaa- ja selitin että en tahdo latistaa toisten ehkäpä lennokkaampaa ja hedelmällisempää vaellusta omalla marinallani- niin ja valehtelemaa  en rupea! Mitä sanottavaa minulla on? Opettaminen ei kuulu minun avuihini,eikä tämä ehkä ole oikea paikka sadun kertomiselle. Asia jäi sikseen kunnes joitakin päiviä sitten mieleeni palasi tapahtuma vuosien takaa.

Opiskelija tyttönä

 ollessani   juoksulenkillä  löysin taivaan  heijastuksen kuralammikosta.

Heijastaja ei ollut  huolella puhdistettu peili,

ei kirkasvetisen järven rasvatyyni pinta,

eikä  edes kerrostalon  ikkunan lasinen  peilauspinta.

EI, vaan taivaan ikkunaksi ylennettiin sateen  maantien kuoppaa muodostama lammikko,

jonka lävitse autot päristivät

roiskuttaen  sen kuraista vettä ympäriinsä.

Aina uudelleen, auton  mentyä  lammikko tyyntyi

ja  taivaan kuva  ilmestyi sen pintaan.

IHMEELLISTÄ !

Mitä lätäkkö tekee?

Pinnistää pintansa heijastajaksi?

Kurssittaa itseään paremmaksi ?

Kiipeää tikkaille ollakseen parempi heijastaja?

Mitkä ovat heijastamisen edellytykset?

Taivas ON ja kuralammikko ON

ja jos  lammikon ja taivaan välillä ole esteitä

 heijastaminen  tapahtuu.

Kuralammikon saarna painui syvälle minuun

uskallanko, uskallammeko uskoa,

että kun Jeesus asuu meissä,

voimme heijastaa taivasta myös silloin kun meillä ei ole

omasta mielestämme mitään sanottavaa,

kysymykset ovat liian suuria ääneen lausuttaviksi , vastaukset

katoavat eikä jäljelle jää juuri muuta kuin

tietoisuus siitä että

ilman hänen voimaansa

matka jäisi tähän.

Uskalletaan uskoa että

hän  joka voi käyttää aasia puhemiehenään

ja saada kuralammikon saarnaamaan

 ei tarvitse meidän

puolustelujamme.

 Hän ei  pelkää sitä,

että rehellisyytemme

 saattaisi hänet huonoon valoon.

KIITOS armostasi Jeesus

kiitos että saan olla

rehellisesti keskeneräinen

väsynyt, vihainen ja ymmällä.

kosketa jokaista minua ja

jokaista  lukijaa voimallisella armollasi

J. Ahvonen