Heijastuksia

Luin  jokin aika sitten tätä sivustoa  ja muistin taannoin  saaneeni kutsun osallistua kirjoittamiseen. Kerroin kutsujalle  yrmeästi että minulla tuskin on mitään rakentavaa sanottavaa- ja selitin että en tahdo latistaa toisten ehkäpä lennokkaampaa ja hedelmällisempää vaellusta omalla marinallani- niin ja valehtelemaa  en rupea! Mitä sanottavaa minulla on? Opettaminen ei kuulu minun avuihini,eikä tämä ehkä ole oikea paikka sadun kertomiselle. Asia jäi sikseen kunnes joitakin päiviä sitten mieleeni palasi tapahtuma vuosien takaa.

Opiskelija tyttönä

 ollessani   juoksulenkillä  löysin taivaan  heijastuksen kuralammikosta.

Heijastaja ei ollut  huolella puhdistettu peili,

ei kirkasvetisen järven rasvatyyni pinta,

eikä  edes kerrostalon  ikkunan lasinen  peilauspinta.

EI, vaan taivaan ikkunaksi ylennettiin sateen  maantien kuoppaa muodostama lammikko,

jonka lävitse autot päristivät

roiskuttaen  sen kuraista vettä ympäriinsä.

Aina uudelleen, auton  mentyä  lammikko tyyntyi

ja  taivaan kuva  ilmestyi sen pintaan.

IHMEELLISTÄ !

Mitä lätäkkö tekee?

Pinnistää pintansa heijastajaksi?

Kurssittaa itseään paremmaksi ?

Kiipeää tikkaille ollakseen parempi heijastaja?

Mitkä ovat heijastamisen edellytykset?

Taivas ON ja kuralammikko ON

ja jos  lammikon ja taivaan välillä ole esteitä

 heijastaminen  tapahtuu.

Kuralammikon saarna painui syvälle minuun

uskallanko, uskallammeko uskoa,

että kun Jeesus asuu meissä,

voimme heijastaa taivasta myös silloin kun meillä ei ole

omasta mielestämme mitään sanottavaa,

kysymykset ovat liian suuria ääneen lausuttaviksi , vastaukset

katoavat eikä jäljelle jää juuri muuta kuin

tietoisuus siitä että

ilman hänen voimaansa

matka jäisi tähän.

Uskalletaan uskoa että

hän  joka voi käyttää aasia puhemiehenään

ja saada kuralammikon saarnaamaan

 ei tarvitse meidän

puolustelujamme.

 Hän ei  pelkää sitä,

että rehellisyytemme

 saattaisi hänet huonoon valoon.

KIITOS armostasi Jeesus

kiitos että saan olla

rehellisesti keskeneräinen

väsynyt, vihainen ja ymmällä.

kosketa jokaista minua ja

jokaista  lukijaa voimallisella armollasi

J. Ahvonen

Kumare´- alkaisinko guruksi?

Ihmisellä on sisäänrakennettu tarve tulla rakastetuksi, vaikka karskeimmat meistä ei sitä suostuisi myöntämään. Rakkaus ja sen puute pyörittää maailmaa ja myös isoa bisnestä. Rakkaus on universaalia todellisuutta uskontokunnasta tai kansanryhmästä huolimatta. Rakkauden kieli on yhteinen, menet mihin maailmankolkkaan tahansa, löydät kaikkialta ihmisiä, joilla on rakkauden nälkä ja jano. Oli kyse lapsesta tai aikuisesta, kaipaamme rakkautta ja riudumme, jos emme koe olevamme sen kohteena.

Rakkauden ja hyväksynnän puute saa ihmisen tekemään epätoivoisiakin tekoja ja hassahtamaan hyväksikäytetyksi; Auervaaroja on niin miehissä kuin naisissakin. Rahat häviävät tililtä kilpaa haihtuvan rakkauden kanssa. Jäljelle jää häpeää ja itsesyytöksiä: ”Kuinka saatoinkaan olla näin sinisilmäinen?” Rakkauden puute sumentaa järjen.

Katsoin YleAreenasta Docventure-ohjelmapaikalla dokumentin: Kumare´. Hindulaistaustaisen Vikram Gandhin ohjaama dokkari. Hän halusi selvittää gurujen aitoutta niin Yhdysvalloissa kuin Intiassa. Hän totesi monen gurun olevan guru oman edun tavoittelemiseksi. Tässä ei tuntunut juuri olevan eroa intialaisilla ja amerikkalaisilla `virkaveljillä´. Mutta annetaanpa wikipedian määritellä guru:

Guru

Tämä artikkeli kertoo uskonnollisesta opettajasta. Sanan muista merkityksistä katso täsmennyssivu.

Guru (sanskritiksi गुरु, ’opettaja’) on hindulaisuudessa henkilökohtainen, valaistunut uskonnollinen opettaja. Sanan varsinainen merkitys tulee tavuista gu, joka tarkoittaa varjoa ja samalla henkistä sekä älyllistä tiedon puutetta (Avidya), sekä ru, joka tarkoittaa hälventämistä taikka hajottamista. Guru neuvoo ja opastaa heitä, jotka tietävät vähemmän.

Henkilökohtaista opetusta on pidetty intialaisissa uskonnoissa arvossa, ja pyhien kirjoitusten opetukset siirtyivät suullisessa muodossa gurulta oppilaalleen. Oppilas asui yleensä gurunsa luona ja palveli häntä. Bhakti-liikkeen myötä hindulaisuuden guruja alettiin pitää henkisen totuuden ruumiillistumina ja siten jumalallisina. Ainakin yhdessä lahkossa oppilaita kehotettiin luovuttamaan mielensä, ruumiinsa ja omaisuudensa gurulleen. Uskonnollista itseoppineisuutta pidetään edelleen epäuskottavana.

Tiibetinbuddhalaisilla guru (tiibetiksi tsawe lama) on valaistuneen Buddhan ilmentymä. Gurun valintaa painotetaan paljon, se tulisi tehdä huolellisesti, ehkä jopa vuosien kriittisen tarkkailun jälkeen. Kun gurun on valinnut, vajrayanan mukaan syntyy hyvin vahva side, jonka rikkominen ei ole suositeltavaa. Gurun ohjeita on siis noudatettava tarkkaan ja uskollisesti. Kerrotaan jopa oppilaasta, joka noudatti gurunsa ohjeita uskollisesti saavuttaen lopulta valaistumisen. Sitten hän palasi gurun luokse kiittämään tätä. Huomatessaan oppilaan valaistuneen, guru pyysi tätä ryhtymään opettajaksi, jotta hänkin saisi kunnon ohjausta.

Sikhiläisyydessä guruja olivat ensimmäiset kymmenen opettajaa. Guru Nānakin kuollessa 1539 hän nimesi seuraajansa. Myöhempinä aikoina gurut omaksuivat myös sotilasjohtajan toimia. Kymmenes ja viimeinen guru, Gobind Singh, julisti ennen kuolemaansa (1708), että perimys oli tullut loppuun.

Näin wikipedia. Guru siis neuvoo ja opastaa heitä, jotka tietävät vähemmän.

Vikram Gandhi päätti dokumentissaan mennä askelta pidemmälle ja alkaa guruksi. Hän antoi parran kasvaa ja vaihtoi pukeutumistyylinsä gurumaiseksi, loi oman oppinsa ja metodinsa ja kehitti omia jooga-liikkeitä. Mainittakoon, että Vikram oli hindutaustaisesta perheestä, joka oli muuttanut Yhdysvaltoihin. Vikram oli siis USAn kansalainen ja eli amerikkalaista elämää. Hän muisti mummonsa olleen harras hindu ja Vikram muisti myös mummonsa intialaisen aksentin, jonka hän kopioi .  Kumare´oli syntynyt!

Pienellä mainostuksella häntä pyydettiin opettajaksi erilaisiin kokoontumisiin, lähinnä joogapiireihin. Ulkoiselta habitukseltaan hän todellakin näytti gurulta, ja oli mielenkiintoista huomata kuinka henkisyyteen uppoutuneet ihmiset alkoivat nähdä hänessä jotain erityistä, jotain suurta ja ihailtavaa. Huvittavaa oli, että Kumare´jopa hyvin suoraan sanoi seuraajilleen, ettei hän ole se, joksi he häntä luulevat, ja että hän on epäaito, mutta nämä pitivät sitä vain jotenkin suurena opetuksena!

Kumare´n opetuksen tavoitteena oli , että hänen seuraajansa ymmärtäisivät, että ei ole olemassa ketään ulkopuolista gurua, vaan että jokainen voisi löytää sisältä itsestään oman elämänsä gurun.

Dokumentin lopussa koko juoni paljastetaan. Kumare’ saapuu länsimaalaisena Vikramina paikalle. Aluksi seuraajajoukko on hämmentynyt, mutta puhkeaa sitten spontaaneihin taputuksiin. Pieni osa joukosta poistuu, mutta suurin osa porukasta jää. Ohjelman lopputeksteissä mainitaan, että 14stä opetuslapsesta 10 piti Vikramiin edelleen yhteyttä. Moni oli kokenut Kumare’n opetukset merkittäväksi elämänsä muutoskohdaksi, vaikka koko hahmo oli feikkiä!

Niinkuin aikaisemmin mainitsin rakkauden kaipuu saa ihmisen tekemään irrationaalisia tekoja. Arviointikyky heikkenee, ja faktojakaan ei haluta nähdä, ei kuulla, jos vain joku täyttää vajeen, joka sydämessä huutaa. Siksi elämään mahtuu niin paljon suuria pettymyksiä. Arkielämämme kumare’t paljastuessaan repivät rikki jo ennestään repaleista sielua. Toiset jäävät roikkumaan ’guruun’ kiinni, toiset menettävät viimeisenkin luottamuksensa ihmisiin ja kovettavat itsensä.

Ryhtyisinkö itse guruksi? Saisin olla ihmisten huomion ja rakkauden kohteena? Olisihan se huippua, että ihmiset pitäisivät minua niin jumalallisen viisaana, että lähtisivät oppini mukaan elämään ja minua seuraamaan minne vain menisin. Taitaa kuitenkin olla niin, että guruna oleminen olisi sisäisesti aika yksinäinen ammatti. Kaikki olisivat koko ajan tarvitsemassa viisaita neuvojani ja opastusta elämäänsä.

Kyllä kristillisessä kentässäkin guruja löytyy, tai ainakin samankaltaisessa asemassa olevia hengen jättiläisiä, jotka ovat kaikkia muita uskovia ylempänä kaikessa tiedossa ja viisaudessa. Tällaisten gurujen tunnusmerkkinä on, että he yleensä ovat aina oikeassa ja ovat saavuttaneet sellaisen aseman yhteisössään, ettei heidän toimiaan kukaan rajoita, eikä valvo.

Todellisena haasteena voidaan seurakunnissa pitää myös sitä, miten uskoon tulleet ihmiset kasvatetaan juurtumaan Kristukseen, eikä ihmiseen. Uskoon tullut ihminen helposti kiintyy liikaa ihmisauttajaansa, ja huomaamatta voi tulla tällainen oppilas/guru-asetelma. Joskus eläinmaailmasta tuttua vieraannuttamista, kaikessa harkinnassa ja rakkaudessa, tulisi soveltaa. Uuden Jeesuksen seuraajan huteria jalkoja tulisi rohkaista ottamaan rohkeasti omia askelia.

Terveessä seurakuntamallissa ei ole guru-hallintoa, joka rakentuu yhden ihmisen varaan. Jumalan seurakunnassa Jeesus on seurakunnan pää, me ihmiset sitten olemme jäseniä tuossa Kristus-ruumiissa.Valtaa ei tule antaa yhdelle.

Kumare’n opetus oman sisäisen gurunsa löytämisestä on tietysti tätä uuden ajan henkistymiseen ja omaan itseen keskittymisen kulttuuria.

Miten tätä sisäisen gurun löytämisen ajatusta voisi verrata kristityn vaellukseen?

Jokainen uskova ihminen on kutsuttu palvelemaan omalla paikallaan. Jokaiselle on tehtävä. Vierastan sellaista hengellisyyttä, jossa jonkun tietyn evankelistan tai muun julistajan kintereillä juostaan paikkakunnalta toiselle; kokouksesta toiseen. Vuodesta toiseen.

Mielestäni jotain omassa uskonelämässä on pielessä, jos se rakentuu tällaisesta kiertolaisuudesta. Tällainen vaeltelu ei anna sellaista kasvualustaa kuin omassa seurakunnassa palveleminen, vaikkei kotiseurakunta aina niin huikaisevia kokemuksia ja vavistuksia antaisikaan, se on kuitenkin malli, jonka Raamattu antaa. Mallilla on siunauksensa. Joskus se on kätketty, joskus saadaan nähdä näkyviäkin. Pointti on siinä, että Jumalan suunnitelma on toimia seurakunnan kautta. Seurakunta on Kristuksen asettama toimintamalli. Hän on hyväksi nähnyt asettaa sinut ja minut paikallemme paikallisseurakuntaan.

Rakkauden kaipuu. Paavali kehottaa efesolaiskirjeessä miehiä rakastamaan vaimojaan ”niinkuin Kristus rakasti seurakuntaa.” Paavali sanoo myös, että Jeesus ”antoi itsensä alttiiksi seurakunnan edestä.”Jeesus tarjoaa rakkauden nälkään ja janoon tyydytyksen. Hän rakasti seurakuntaansa; sinua ja minua niin paljon, että antoi henkensä, että me saisimme elää ikuisesti. Uskomalla häneen, meistä ei kuitenkaan tule oman elämämme guruja, mutta meistä tulee eläviä lähteitä, jotka pulppuamme ikuisen elämän vettä. Tuo elävä vesi on Raamatun Jumalan lahjoittamaa todellista rakkautta, joka on Kristuksen veren kautta meille armosta annettu.

 

Pipo kireällä? – uskovan suhde alkoholiin

Minulla ei ole ollut koskaan varsinaista alkoholiongelmaa. Vuoteen 2004 asti olin todennäköisesti kulutustottumuksiltani keskiverto alkoholin käyttäjä. Vapaapäiviin alkoholi kuului olennaisena osana viinin, oluen ja väkevien muodossa. Etelä-eurooppalaiseen tapaan pastan kyytipoikana sopi viini, jonka jälkeen suomalaiseen tapaan muita juomia päälle. Mielestäni ilo ilman viinaa oli teeskenneltyä; alkoholin tuoma rentoutuminen tuntui välttämättömältä tarpeelta. Oli vaikea kuvitella viikonloppua ilman juomista.

Kesällä 2003 alkoi omituinen prosessi. Yhtenä kauniina, krapulaisena aamuna, herätessä huomasin ajattelevani, etten enää halunnut tätä oloa elämääni. Toki useimmiten vastaavanlainen aamu alkaa samalla ajatuksella, mutta tämä kokemus oli jotenkin erilainen. Jälkeenpäin ajatellen Jumala oli puuttunut elämääni tavalla, jota en tuolloin ymmärtänyt Jumalan toiminnaksi. Elämäni  aikajana muutettiin tuona aamuna eri asentoon; matka muutokseen oli alkanut.

Tuli syksy, tuli talvi. Kännääminen oli poissa. Juomiseni oli parin oluen nauttimista silloin tällöin. Kaipuuta vanhaan en tuntenut. Sitten tuli kriisejä eri asioissa, joiden keskellä koin jääväni täysin yksin. Koin, ettei ollut ketään, jolle olisin voinut taakkani jakaa. Sellaista yksinäisyyttä ja epätodellisen tuntuista, sumuista  kokemusta en ollut koskaan kokenut. Se tuntui pelottavalta, ahdistavalta puristukselta.

Olisi ollut helppo ratkaisu tarttua pulloon ja saada hetkeksi helpotusta, mutta oli ihmeellistä, että tuo `kanava`oli kokonaan suljettu, ehdottomasti. Se syvensi avuttomuuttani, koska olin vieläkin yksinäisempi ilman alkoholin antamaa autuasta unohdusta.

Jälleen voin jälkeenpäin ymmärtää Jumalan suunnitelmaa; Jos tuona ahdistuksen päivänä olisin hakenut apua pullosta, en olisi nöyrtynyt ottamaan apua vastaan Jumalalta. Nopeasti tapahtuneiden vaiheiden jälkeen huomasin kokeneeni muutoksen sisäisessä maailmassani. Kristinuskon Jumala, Jeesus Kristus, jota en ollut elämääni etsinyt, oli `löytänyt`minut. Alkoi uudenlainen matka. Jälleen oli epätodellinen sisäinen olo, mutta tuo kokemus oli jotain positiivista, pysyvää hyvää oloa; iloa ilman viinaa- teeskentelemättä.

Matka jatkui sitten uskovana eteenpäin. Kriisiin johtaneet asiatkin menivät parempaan suuntaan. Minulla oli hyvä suhde olueen: muutama silloin tällöin, mutta nyt uskoon tulleena mieltäni askarrutti kysymys: Sopiiko olut uskovalle? Toinen päivä olin asian kanssa sujut, mutta toisena päivänä taas epäröin ja kamppailin omantuntoni kanssa.

Komerosta löytyi vielä muutama salkku laivatuliaisia, ja koin, että ne käytettyäni vaihdan juomakseni ykkösoluen nelosen sijaan… Kun aika koitti, että laivalaatikot loppuivat ajattelin sitten siirtyä pilsneriin. En halunnut luopua oluesta kokonaan, koska pidin oluen mausta.

Omatuntoni oli kuitenkin herkkä, ja ajatus pilsnerinkin ostamisesta aiheutti epävarmuutta. Asia ei ollutkaan niin yksinkertainen kuin olin ajatellut. Päätin kuitenkin hankkia korillisen. Sitten vielä Prisman käytävällä ostoskärryyn nojaten jahkasin ostoani. Päätöstä miettiessäni, kuinka ollakaan, vastaan työntelee ostoskärryjä seurakunnan pastori kysellen kuulumisia! Enhän minä voinut kertoa millaisilla asioilla olin; kaljakaupassa juuri uskoon tullut uusi seurakuntalainen!

Ymmärsin tämän tapauksen niin, että ilmeisesti taivaallinen Isäni ei halunnut minun enää kertakaikkiaan edes pilsneriä juovan. Kori jäi hankkimatta, tähän päivään asti.

En koe olevani absolutisti. En tuomitse niitä, jotka juovat. En vain omantuntoni tähden juo. En ole juomatta sentähden, että olen uskovainen. Uskossa oleminen ei ole minkään lain, eikä sääntöjen noudattamista, vaan vapaudesta käsin elämistä. Kristus täytti Mooseksen lain ja säädökset, joita ihminen ei heikkoudessaan kykene täyttämään. Hän täytti ne, ettei minun tarvitse. Elän armosta ja vain armosta. Se, ettei minun tarvitse käyttää päihteitä on Jumalan minulle lahjoittamaa armoa. Minä voin vain ihmetellä kuinka kaikki oikein kävi.

Olen vapaa. Mutta yhtä aikaa ymmärrän myös, ettei kaikille käy samalla tavalla. Moni uskova kamppailee alkoholiriippuvuuden kanssa. Miksi ei vapautusta tule? Raamattu sanoo, etteivät juomarit saa periä Jumalan valtakuntaa.(1.Kor.6:10). Mitä armo tarkoittaa tällaisen sisaren tai veljen kohdalla: uskossa, mutta kiinni päihteissä?

Jumalan armo on ihmeellinen: Jos vanhurskas lankeaa syntiin, ja hän syntinsä tunnustaa, hän saa armon Jumalan silmien edessä Jeesuksen sovintoveren kautta. Vaikka uskova lankeaisi samaan syntiin uudelleen ja uudelleen, hän aidosti katuessaan saa syntinsä anteeksi ja saa aloittaa puhtaalta pöydältä!

Tämä ei todellakaan tarkoita sitä, että voisimme tieten tahtoen tehdä syntiä. ”Sillä jos me tahallamme teemme syntiä, päästyämme totuuden tuntoon, niin ei ole enää uhria meidän syntiemme edestä.”(Heb.10:26). Eli jos sydämessämme kadumme, saamme anteeksi, mutta jos tahallamme rikomme Jumalan tahtoa vastaan, emme ole anteeksiannon alla. Tästäkin tilasta toki voi tehdä parannuksen ja pyytää syntejään anteeksi. Jumala vaikuttaa uskovassa tahtoa tehdä parannusta. Ilman Jumalaa ihminen elää omien halujensa mukaan, eikä edes ymmärrä miksi pitäisi tehdä parannusta.

Yksiselitteistä vastausta siihen, miksi toinen vapautuu esim.päihderiippuvuudesta uskoon tullessa, ja toinen ei, on mahdotonta antaa. Vaikka annamme elämämme tietoisesti Jeesukselle, matkaa teemme kuitenkin edelleen tässä rajoittuneessa ihmisruumiissa. Synti roikkuu meissä kiinni, vaikka meistä on tullut `uusia luomuksia`. Kamppailemme erilaisten riippuvaisuuksien, sairauksien, ihmissuhdeongelmien kanssa.

Uskoon tullessa Jeesus tulee ihmisen sydämeen Pyhän Hengen muodossa. Tuo henki vaikuttaa tahtoa elää Jumalan mielen mukaista elämää, ja nimenomaan Hengen vaikuttama omantunnon ääni ohjaa ihmistä oikeaan suuntaan. Ihmisen omatunto ilman Jumalan henkeä taas toimii ihmisen omien kokemusten ja halujen ohjaamana. Ihmisen `oma`omatunto venyy tarpeen tullen; mikä minua eniten hyödyttää, ratkaisee.

Tärkeää on, myös suhteessa alkoholiin, kuulla Jumalan hengen vaikuttamaa omantunnon ääntä. Sitä kuunnellen ääni todennäköisesti kehottaa etsimään vastauksia Raamatusta,Jumalan Sanasta. Raamatun Sana on toisinaan nopeavaikutteinen, joskus hitaasti liukeneva, mutta aina lääkitsevä. Oli millaisesta haavasta tai vaivasta kyse, apu tulee ylhäältä!

”Älkää juopuko viinistä, sillä siitä tulee irstas meno, vaan täyttykää hengellä”(Ef.5:18). Raamatun selkeä opetus on, ettei alkoholista tule juopua. Voidaan puhua `porttiteoriasta`, jossa yksi teko avaa toisen portin jne. Juopumisen aiheuttamat seuraamukset ovat meidän kaikkien nähtävissä yhteiskunnassamme. Perheväkivaltaa, avioeroja, henkirikoksia, liikenneonnettomuuksia, tapaturmia, sairauksia… Juopottelun kulttuuri on ihmiskuntaa tuhoavaa, ja se myös käy yhteiskunnalle kalliiksi.

”Älä katsele viiniä, kuinka se punoittaa, kuinka se maljassa hohtaa ja helposti valahtaa alas. Lopulta se puree kuin käärme ja pistää kuin myrkkylisko. Silmäsi outoja näkevät, ja sydämesi haastelee sekavia.”(Sananl.23: 31-33) Alkoholin kavaluus piilee myös sen hitaasti kalvavalla muodolla; se kietoo käyttäjäänsä pikku hiljaa. Annosmäärät kasvavat, koska teho kärsii tottumuksen myötä. Sitä mukaa riippuvuus voimistuu. Työssä käyvälle ihmiselle työn ja vapaan rytmi rajoittaa kulutusta. Usein eläköityessä korkki sitten lopullisesti hukkuu. Näitä surkeita ihmiskohtaloita joukossamme on paljon; lopulta myrkkylisko pistää!

Usein kuulemani alkoholin puolustuspuhe Raamattuun vetoamalla: ”Joihan Jeesuskin viiniä.” Tuo lause on varmasti myös totta. Jeesus tuskin oli absolutisti. Viini oli tuohon aikaan Lähi-Idän kulttuurin ruokajuoma, on sitä vielä tänäänkin. Mutta kerrottiinko Jeesuksesta, että hän olisi örveltänyt ja rähissyt kännissä lähiöbaarissa? Kirjoitettiinko hänelle rikesakkoja kadulle virtsaamisesta? Heräsikö hän selviämisasemalta sapatin jälkeisenä aamuna? Saiko hän potkua Vuorisaarnaan rohkaisuryypyistä? Ei liene aihetta vastata.

”Kaikki on minulle luvallista, mutta ei kaikki ole hyödyksi; kaikki on minulle luvallista, mutta minä en saa antaa minkään itseäni vallita.”(1.Kor. 6:12) Niinkuin aikaisemmin kerroin, emme uskossa elävinä elä enää lain alaisina. Siksi periaatteessa kaikki on sallittua. Muistetaan kuitenkin omantunnon `laki`, joka velvoittaa kristittyä elämään Jumalan tahdossa, kun me haluamme hänen henkensä johdatuksessa kulkea. Henki haluaa varjella ihmiskehoa,PyhänHengen temppeliä. Meitä kehotetaan kirkastamaan Jumalaa ruumiissamme, koska emme ole enää itsemme omia, vaan meidät on ostettu kalliisti Kristuksen verellä.Suhde alkoholiin voidaan sitä kautta löytää, eikä se ole edes kovin monimutkaista.

Juopottelun osa tuli jo selväksi. Onko alkoholista sitten mitään hyötyä?

Paavali kehottaa Timoteusta: ”Älä enää juo vain vettä, vaan käytä vähän viiniä vatsasi tähden ja usein uudistuvien vaivojesi vuoksi.”(1.Tim.5:23) Viinin lääkinnällinen vaikutus tuntuu ehkä nykypäivänä vieraalta, mutta tuohon aikaan se oli ilmeisen käytetty hoitomuoto erilaisissa vaivoissa.

Viinin ilahduttava vaikutus. Psalmissa 104 ylistetään Jumalaa ja hänen tekojansa. Jakeissa 14-15 sanotaan: ”Sinä kasvatat ruohon karjalle ja kasvit ihmisen tarpeeksi. Niin sinä tuotat maasta leivän ja viinin, joka ilahuttaa ihmisen sydämen…” Uskon, että alkujaan viini annettiin ihmiselle nautittavaksi ilolla, niinkuin muutkin tuotteet, mutta synti on pilannut tuon ilahduttamisen niin monien osalta. Rehellinen hyödyn ja haitan punnitseminen näyttää tien totuuteen. Muistetaan se kavala myrkkyliskon pisto!

Vielä yksi asia, eikä suinkaan vähäisin. Jos sinulla uskova sisar tai veli ei ole ongelmaa suhteessa alkoholiin, ja olet vapaa nauttimaan vaikkapa lasin viiniä illallisesi kanssa; kuinka pitäisi suhtautua siihen mitä lasillisesi saa aikaan lähimmäisessäsi?

Muistan varmasti koko ikäni Patmos lähetyssäätiön silloisen toiminnanjohtajan Leo Mellerin todistuksen hänen Israelin matkaltaan vuosia takaperin.Hän oli vetämässä matkaryhmää, ja heidän hotellissaan oli jokin juhlapäivä, jonka kunniaksi hotellin omistaja halusi tarjota ruuan yhteydessä jonkin maljan. Meller kertoi, että vaikka hän ei käyttänyt alkoholia, hänkin kohteliaisuuden osoituksena hotellin pitäjää kohtaan otti lasista siemauksen. Tarina jatkui niin, että vuosia myöhemmin Suomessa eräällä paikkakunnalla Patmos-tilaisuudessa eräs mies tuli hänen luokseen ja sanoi: ”Leo Meller, älkää enää koskaan ottako alkoholia! Olin matkallanne Israelissa vuosia takaperin. Olen alkoholisti ja olin silloin kuivilla,mutta kun näin ,että Leo Mellerkin otti lasista niin ajattelin, että minäkin voin ottaa. Otin, ja siitä alkoi pitkä ratkeaminen.”

Ystäväni, emme ole vastuussa vain itsestämme, vaan myös toisistamme. Vaikka jokainen itse kaataa kurkkuunsa sen mitä kaataa, meidän ei pidä virittää ansaa heikolle lähimmäisellemme. (1.Kor.8: 9-12)          ” Katsokaa kuitenkin, ettei tämä vapautenne koidu heikoille loukkaukseksi. Sillä jos joku näkee sinun, jolla on tieto, aterioivan epäjumalan huoneessa, eikö hänen omatuntonsa, kun hän on heikko, vahvistu epäjumalille uhratun syömiseen? Sinun tietosi kautta turmeltuu silloin tuo heikko, sinun veljesi, jonka tähden Kristus on kuollut. Mutta kun te näin teette syntiä veljiä vastaan ja haavoitatte heidän heikkoa omaatuntoaan, niin teette syntiä Kristusta vastaan.”

 

Raamatunkatkelmat kirkolliskokouksen 1933/38 käännöksestä

Aina mun pitää

Elettiin noin vuotta 1979 tai 1980. Olin saanut jostain vaatekuormasta käytetyn mustan nahkarotsin. Kymmenvuotiaan niskassa takki oli ainakin neljä numeroa liian suuri, mutta minusta se sopi minulle oikein hyvin; olinhan mielestäni kova rokkari. Ja heti näyttämään naapuriin serkuille. Serkkutyttö, joka oli minua vanhempi ja ymmärsi nykymusiikista, sitten tokaisi: ”Sähän olet ihan kuin Maukka!” Minä siihen hätäisen loukkaantuneesti:” Ite oot moukka!”

Maukka Perusjätkä oli punk- hemmo, joka soitti lavalla vähemmän perinteistä soitinta; nimittäin moottorisahaa ja lauloi ”säpinää”! Se oli kova juttu siihen aikaan. Radikaalia. Punk kolahti pieneen mieheen, vaikka Maukka ei erityisesti kuulunutkaan suosikkeihin. Niin… ja äiti vei jollain verukkeella rotsinkin johonkin pienen pojan ulottumattomiin, joten se punk- aalto pukeutumisen osalta päättyi siihen.

Monet suomalaiset punk-yhtyeet muuttuivat vuosien saatossa pehmeämpään suuntaan. Aatteen palo yhteiskuntakriittisyydestä ja anarkiasta sammui soittajien vanhetessa, ja elämän tasaantuessa. Myös musiikin kuluttajissa tapahtui sama kehitys. Musiikkimaku muuttui, ja tultaessa 80-luvun puoliväliin punk oli taas marginaalisessa asemassa. Punk- aalto tuli ja meni. Jäi vain pieni jäännös sinnittelemään trendeistä välittämättä. Yksi heistä oli koulukaverini Kaitsu, joka valtavirtaa uhmaten kynti irokeesi tuulessa hulmuamatta omalle tyylilleen uskollisena kesät ja talvet. Punk jättää jäljen.

Vuosi 2015. Hallitus vaihtuu, Ukrainassa ja Lähi-Idässä kuohuu yhä, Isis on tapetilla, puolustusvoimat muisti kirjeellä, mutta kansa kohisee PKN:stä. Punk on tehnyt paluun! Aalto on noussut jälleen. On syntynyt ilmiö nimeltä Pertti Kurikan Nimipäivät. Vaikka Euroviisuista ei loppukilpailupaikkaa auennut, yhtye sai kotimaassa voittajien vastaanoton. Valtaa pitävät vaviskaa, punk on tullut paljastamaan sen mikä mätii ja haisee! Kehitysvammaisen maailmassa se voi tarkoittaa sitä, että elämälle asetetaan ulkopuolelta sääntöjä, joita ns. terveillä ei ole. En ole asiantuntija, mutta minua puhutteli viisuteksti juuri tuolla tavalla: `Valtaapitävä` määrittelee sen miten sinun kuuluisi käyttäytyä, että olisit niinkuin kehitysvammaisen kuuluu: `terveitten`norminasettajien armoilla. PKN sanoo sen suoraan: ”Aina mun pitää!”

Minä odotan sitä päivää, että jostain Rymättylän vanhainkodista nousee senioripunk-bändi sanoittamaan maailman kuulla, millaiset tunnot laitoksessa elävällä ikäpolvella on. Metsäkukkien sijasta raikaisi ”Aina mun pitää nukkua, aina mun pitää pissata!” Kummatkin sellaisia asioita, jotka ainakaan minulta ei käskien onnistu. Pelottava tulevaisuus. Kenellä on valta minun elämääni? Onko minulla oikeus omaan elämään vammaisena tai vanhana? Kuullaanko minun hiljaista toivettani? Entä jos minulle ei riitäkään se yksi kahvikupillinen, vaan haluaisin kolme? Saanko tahtoni läpi vai määritteleekö hoitohenkilöstö sen mitä haluan?

Ei ole mikään uusi oivallus ajatella Jeesus nasaretilaista aikansa punk-hahmona. Punk-aalto alkoi Jeesuksen aloitettua toimintansa, kun ”taivasten valtakunta oli tullut lähelle”hänen kauttaan. Jeesus rakasti heikompiosaisia, köyhiä, sairaita, halveksittuja veronkerääjiä, ilotyttöjä… Heidän kanssaan hän vietti aikaa, ja heistä moni lähti kulkemaan Jeesus-tietä.

Mutta Jeesus puhui valtaapitäviä vastaan. Ennen kaikkea sen ajan hengellistä valtaeliittiä vastaan. Hän tunnisti fariseusten hapatuksen, ulkokultaisuuden ja perinnäissäännöt. Jeesus haistoi mädän ja julisti suoraan vallanlinnaketta vastaan. Siksi häntä vainottiin ja lopulta lyötiin ristille. Äärimmäisyyteen asti punk-asenteella, aatteesta tinkimättä, totuus julki. Samalla tuli kannettua maailman synnit. Ei mikään turha artisti!

Jeesus-aalto levisi nopeasti Jerusalemista sen aikaiseen tunnettuun maailmaan. Sanoma syntien anteeksiannosta Jeesuksen kautta oli ja on niin radikaali, että vielä 2000n vuoden jälkeenkin se saavuttaa, valloittaa ja vapauttaa synnin sitomia ihmissydämiä!

Miten sitten sopii punk tällaiselle keski-ikäiselle tavikselle? Minulla on joskus punk-päiviä. Silloin nurisen vähän kaikkea vastaan. Usein ihan itsekseni, toisinaan radikaalisti jopa vaimolle. Monen monta kertaa olen nähnyt mätää omassa uskonvaelluksessani, ja ihmetellyt Jumalan suunnitelmaa: Tätäkö tämä elämä nyt sitten on? Missä on se hohdokas uskontäyteinen elämä. Miksi kaikki tämä kuivuus ja näköalattomuus? Mihin on hävinnyt kipinä; radikaali hehku, joka kuumensi vastauskoontulleen sydäntä?

”Aina mun pitää rukoilla, aina mun pitää täyttyä hengellä, aina mun pitää käydä seurakunnassa!”

Kuka on vallanpitäjä minun elämässäni? Kuka on sinun hallitsijasi? Raamattu opettaa, että uskovassa ihmisessä taistelee keskenään henki ja liha. Henki tahtoo tehdä sitä mikä on Jumalan tahto, mutta liha, joka on liitossa sielunvihollisen kanssa tahtoo toista. Tämä lihallinen luonto vallanpitäjänä tuottaa ongelmia elämäämme. Se on tällaisen keski-ikäisen taviksenkin lähin vihollinen. Se, joka tahtoo elää hengessä, sillä on hengen mieli.Pyydetään Jeesusta antamaan meille tahtoa ja voimaa elää hengessä ja totuudessa radikaalia Jeesus-punk-elämää. SÄPINÄÄ!!!

Matkalla

Uskovan elämää voi varsin kuvaavasti sanoa vaellukseksi. Olemme matkalla, monessakin mielessä. Kaikki, jotka ovat matkustaneet tietävät, että matkalla ei ole tärkeää ainostaan määränpää, vaan myös itse matka. Matkalla opimme monia asoita. Myös luonne hioutuu juuri vaeltaessa. Kun kaikki ei tapahdukaan heti, vaan joudumme odottamaan Jumalan lupausten toteutumista.

Mihin me sitten olemme matkalla? Mikä on lopullinen päämäärä? Se on tietenkin taivas. Millainen paikka taivas oikein on? Raamatussa kerrotaan taivaasta loppujen lopuksi aika vähän. Meille on kerrottu kuitenkin tärkein. Taivaassa olemme Jumalan kanssa. Elävän, pyhän, kaikkivaltiaan Jumalan kanssa. Saamme nähdä Jeesuksen kasvoista kasvoihin. Kuulla hänen äänensä. Nauttia hänen läsnäolostaan ilman rajoitteita. Voi kunpa jo pian pääsisi taivaaseen! Miten henkeni odottaakin sitä hetkeä, että saa nähdä hänet. Olla hänen kanssaan. Ja kaikki kärsimys, tuska ja pahuus on taakse jäänyttä elämää!

Vielä en kuitenkaan ole perillä. Olen matkalla. Nyt vaellan uskossa, sitten näkemisessä. Toivoni ei kuitenkaan ole turha. Tiedän sen, että se on todellinen. Olen varma siitä. Kyse ei ole niinkään siitä, että minulla on olisi tieto ja totuus, vaan siitä, että totuudella on minut. Jeesus sanoi olevansa tie, totuus ja elämä (Joh. 14:6). Ja hän lunasti minutkin, niin että kuulun nyt hänelle. Eli totuus siis omistaa minut. Se on jotenkin niin turvallista. Ei ole kyse siitä mitä minä olen tehnyt tai jättänyt tekemättä, tai edes siitä mitä tiedän tai en tiedä, vaan Jeesuksesta, joka täytti lain puolestani. Hänen kauttaan saan elää. Hän on portti ja joka hänen kauttaan kulkee löytää elämän. Ihmeellinen on armo! Se ei ainostaan anna syntejä anteeksi vaan antaa myös vapauden synneistä. Niin etten enää ole synnin orja. Minun ei enää tarvitse elää synnille. Minut on vapautettu! Toki joskus lankean, mutta saan nousta jälleen. Vanhurskan lankeaa seitsemästi, mutta nousee jälleen.

Ja tässä onkin yksi asia jossa me olemme matkalla. Nimittäin pyhityksen tiellä. Sitäkään ei tarvitse itsestään puristaa, vaan Jumalan Henki saa sen aikaan (2.Kor. 3:16-17). Mutta jatkuva taistelu on minun sisimässäni. Minun vanha, lihallinen luontoni haluasi edelleen elää synnissä. Mutta uusi luomus, henki, haluaa elää pyhää elämää Jumalan kunniaksi. Niinpä tämä taistelu jatkuu sisimässäni koko tämän elämän ajan. Ja siihen on vain yksi ratkaisu. Lihallisen luonnon täytyy kuolla. Yhä uudestaan ja uudestaan. Minun täytyy kuolla omille haluilleni ja himoilleni ja täyttyä Pyhällä Hengellä. Muuta vaihtoehtoa ei ole. Hänen tulee kasvaa minussa. Ja sitten eräänä päivänä kun pääsen tästä kuoleman ruumiista, se taistelu loppuu. Ja silloin synti menettää lopullisesti otteen minusta. Jäljelle jää vain uusi luomus. Täydellinen ja pyhä luomus. Mikä ihana toivo!

Tällä matkalla on tosin monenlaisia kottelemuksia ja vaikeuksia. Paavali sanoo toisessa kirjeessään Timouteukselle, että: ”Kaikki, jotka tahtovat elää jumalisesti Kristuksessa Jeesuksessa, joutuvat vainottaviksi” Jaakob kehoittaa kirjeessään iloitsemaan niistä moninaisista koettelemuksista, joita kohtaamme. Miksi ihmeessä? Koska koettelemukset saavat monenlaista hyvää aikaan. Ensinnäkin koetusten kestäminen kasvattaa kärsivällisyyttä. Toisekseen se opettaa meitä luottamaan vain ja ainostaan Jumalaan. Muuten saatamme ajatella, että meillä olisi jotain ansioita. Mutta kun menee huonosti niin se kuvitelma riisutaan pois. Silloin ymmärrämme, että ainoa apumme tulee Jumalalta. Lisäksi se auttaa ymmärtämään Jeesuksen rakkautta meitä kohtaan. Miten? Koska Jeesus kulki myös kärsimysten tien. Hän nöyrtyi ja tuli ihmiseksi, vaikka ei hänen olisi tarvinnut. Hän oli kuulianen isälle Jumalalle aina ristinkuolemaan asti. Ja kiitos hänelle siitä, että oli! Jos hän ei olisi sitä tehnyt, niin me olisimme ilman toivoa ja elävää Jumalaa tässä maailmassa.

Nyt kuitenkin Jeesuksen itsensä uhraava rakkaus on pelastanut meidät. Hän sovitti meidän syntimme ja otti päälleen Jumalan vihan, joka kuului meille synteimme tähden. Jumala vihaa vääryyttä. Hän ei katso sitä läpi sormien. Jokainen meistä joutuu kerran olemaan Jumalan tuomioisuistuimen edessä. Ja saava Jumalan oikeudenmukaisen tuomion tekojensa mukaan (ilm. 20:12). Riippumatta siitä mihin tai miten ihminen uskoo. Usko Jeesukseen siis ei anna tekosyytä elää synnissä! Me ei voida oikeutta synnin tekemistä sillä että: ”Kyllä Jumala antaa anteeksi, se on hänen tehtävänsä” Tuollainen on todella pahaa armon halveksimista. Eikä se pidä paikkaansa. Ei Jumala anna anteeksi syntejä sellaisella, joka edelleen haluaa ja aikoo jatkaa synnin tiellä. Jos haluaa saada synnit anteeksi täytyy tehdä parannus. Eli pyytää syntejä anteeksi ja sitten kääntyä pois synnin tieltä. Täytyy tapahtua mielenmuutos. Niin ettei enää halua jatkaa vanhaa synnin tietä. Vaan Jumalan mielenmukaista, hyvää tietä. Ja sitten Jumala Henki antaa meille voiman elää hänen tahtonsa mukaista elämää. Aina vain lähempänä Jumalaa ja kauempana synnistä, Kunnes olen perillä ja saan olla ainiaan Jumalan kanssa. Ilman syntiä tai edes kiusausta. Tätä odotellessa on hyvä vaeltaa tällä matkalla Jeesuksen kanssa.

Magnolia

IMG_6574

 

Siellä se on jököttänyt paikallaan jo kohta kymmenen vuotta; magnolia nimittäin. Ulkorakennuksen eteläseinustalla asuvan henki on säilynyt, vaikka vaihtelevat talvet ovat sitä koetelleet. Ihmeellisellä tavalla se on varjeltunut jyrsijöidenkin hyökkäyksiltä- ilmeisesti omenapuut ja edesmennyt vaahteranuorukainen maistuivat nakertajien kielen päällä paremmalta. Talon isäntä,  kerran lumia katolta pudottaessaan,  katkaisi päälatvan, jonka seurauksena puu sai ainutlaatuisen muotonsa, mutta henkikulta sentään säästyi.

Kasvu on ollut hidasta; kaunokaisella on mittaa reilut kaksi metriä, joka johtunee siitä, ettei sitä olla hirveästi ruokittu lannotteilla, eikä kompostilla, josta se kuulemma kovin pitäisi. Viime kesänä rouva oli sen antanut syödä ruohosilppua, ja ilmeisesti sen ansiosta puu kasvatti pisimmät kasvustonsa koko olemassaolonsa aikana.

Minulla on ollut magnoliaamme jokseenkin välinpitämätön suhde. Ennemmin huomioni on saanut ulkorakennuksen huonokuntoinen seinä kuin tuo vaatimaton pikkupuu. Nurmikkoa leikatessa puusta on ollut tietysti vain haittaa, kun sitä on pitänyt kierrellä.

Tänä keväänä kaikki on toisin. Olen huomannut vierailevani lähes päivittäin ihmettelemässä magnoliaamme, johon ilmestyi kuin suuria pajunkissoja; karvanukkaisia tulpperoita! Aikoiko pikkupuumme ottaa uuden askeleen elämänsä rosoisella taipaleella? Kymmenen vuotta Mrs.Nobodyna, harmaana hiirulaisena, lauantaitanssien seinäruusuna, jolle ei löydy kotiin saattajaa… ja sitten kuin jostain tyhjästä ilmestyy tulpperoita!

Voit katsoa internetin kuvakavalkadeja näyttävistä, kukkivista, suurista magnolioista. Jossain Japanin ja Kiinan subtrooppisissa ja vähintään lempeän lauhkeissa olosuhteissa elämä on toisenlaista kuin täällä pohjan perukassa. Tulkaapa tänne etelän magnoliat kokeilemaan kukkimista! Meidän urhea pikkupuumme ei voi kilpailla runsaudessa etelän sisariensa kanssa, mutta se on osoittanut luonnetta ja sitkeyttä, periksiantamattomuutta. Kärsivällisyyttä ja pitkämielisyyttä ovat tarvinneet myös talon puutarhurit. Se, ettei kirvestä oltu laitettu jo puun juurelle ikäänkuin muistuttamaan elämän rajallisuudesta, on johtunut vain isännän flegmaattisesta luonteenpiirteestä.

Taivaan Isä tietää ja tuntee sinut. Hän on nähnyt sinnittelysi ankarissa olosuhteissa. On tullut lunta niskaan; haavoitta ja ruhjeitta ei täällä selviä kukaan. Vuodet ovat vierineet, unelmat sortuneet. Kipeältä tuntuu tieto siitä, että toiset ovat menestyneet elämässään, ovat kukkineet runsaina toisten puut. Miksi minä vain vaivoin jaksan keväällä ojentaa lehdyköitäni? Enkö koskaan puhkea kukkimaan?

Olemme kukin Jumalan luomia yksilöitä; toiset kukkivat nopeasti, kantavat hedelmänsä jo nuorella iällään. Toisilla juurtuminenkin kestää vuosia. Silloin kun pinnalla ei näytä tapahtuvan mitään, juuriverkosto tunkeutuu syvään multaan, ja saa aikaan kestävän kasvuston…ajallaan.

Näyttäisi siltä, että elämässä kasvun tiellä vaikuttaa ainakin kaksi päälinjaa: tiedostamaton kasvu ja tietoinen kasvuun pyrkiminen. Minulle miehenä tietenkin sopisi hyvin se, että elämässä pärjäisi tuolla ensimmäisellä vaihtoehdolla. On tosin totta sekin, että ikä tuo mukanaan tietynlaista perspektiiviä ja kasvua , mutta, jos elän ”lannoittamatta ja kohentamatta” omaa kasvualustaani, kasvua ei synny toivotulla tavalla.

Raamatun maailmassa kasvunhedelmät ovat ´hengenhedelmiä`: rakkaus, ilo, rauha, pitkämielisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, sävyisyys, itsensä hillitseminen. Näiden hedelmien kypsyminen tarvitsee oikean kasvuympäristön ja maaperän, oikeat ravinteet ja kastelua. Maaperä, joka lepää Kristuksen varassa, rakastava seurakunta kasvuympäristönä, Jumalan Sana ravintona, Pyhä Henki kastelijana.

Hengenhedelmiä kannattaa tietoisesti tavoitella, ja siihen Raamattu meitä kehottaa, lopulta hedelmä kypsyy kuitenkin tiedostamatta; Jumala antaa kasvun, itse emme voi itseämme kasvattaa.

Jokohan tänä yönä aukeaa ensimmäinen kukka meidän magnoliassamme?

Nepalin maanjäristys

Tervehdys kaikille,

Jokainen on varmaan uutisia lukenut sen verran, että tietää Nepalin maanjäristyksestä. Järistys oli tuhoisin pitkään aikaan ja tätä kirjoittaessa uhriluku on noussut yli 5000 ja noussee siitä vielä reilusti lisää. Harvempi kuitenkaan tietää Nepalista kovin paljon. Nepal on yksi maailman köyhimmästä maista, mutta se omaa upean luonnon aina maailman korkeimmasta vuoresta sademetsiin, vaikka se on pinta-alaltaan alle puolet suomen pinta-alasta. Nepalissa asuu yli 30 miljoona ihmistä, joista maalla asuu yli 80%. Pääkaupunki ja suurin kaupunki on Kathmandu, jossa asuu yli miljoona ihmistä. Maan virallinen kieli on nepali, mutta maassa puhutaan myös satoja muita kieliä, joka johtuu siitä, että Nepalissa asuu paljon kansoja ja vuorten takia he elävät erillään toisistaan.

Nepalin pääuskonto on hindulaisuus. Hindulaisuus on paremminkin kokoelma uskontoja, kuin yksi yhtenäinen uskonto ja siinä uskotaan miljooniin jumaliin, joista kukin voi valita itselleen mieleisen. Myös kastijärjestelmä kuuluu oleellisesti hindulaisuuteen ja siinä varsinkin kastittomat ovat huonossa asemassa, jopa huonommassa kuin eläimet. Tämä johtuu uskosta jälleensyntymiseen ja kastittomien sekä alempi kastisten uskotaan tehneen jotain pahaa edellisessä elämässä, joten heidän kuuluukin nyt kärsiä ja voi olla jopa haitallista auttaa heitä, ajatellen seuraavaa elämää.Hindulaisuus ei kuitenkaan anna toivoa toivottamille, vaan siinä jokaisen pitää ansaita oma pelastuksensa. Me Raamattuun uskovat kristityt tiedämme, että vain evankeliumi voi auttaa ihmistä. Ainoistaan sanoma Jeesuksen ristinkuolemasta ja ylösnousemuksesta meidän jokaisen syntien sovittajana pelastaa ihmisen ja tätä sanomaa myös Nepal tarvitsee, että sen yhteiskunta voi muuttua oikeudenmukaisemmaksi ja ihmiset päästä kärsimyksestä ikuiseen elämään.

Nepalissa on kristittyjä noin 3%, joiden osuus kasvaa onneksi nopeasti, koska maassa on ollut herätystä jo usean vuoden ajan. Nepali tarvitsee kuitenkin meidän tukeamme sekä rukouksin, että taloudellisesti. Hätä on suuri aineellisesti, mutta myös hengellisesti. Vasta alle puolet nepalilaista on kuullut evankeliumin. Fida järjestää eväät elämään keräyksen, jonka tuotto käytetään maanjäristyksen uhrien auttamiseksi. Myös Laukaan helluntaiseurakunta osallistuu keräykseen 4.-10.5. joten sinäkin voit tulla mukaan keräämään rahaa. Ilmoittaudu mukaan vaikka laittamalla palautetta yhteystiedot sivulta. Lisätietoja keräyksestä osoitteessa eväätelämään.fi

”Minä rukoilen Jumalaa, huudan suureen ääneen, minä rukoilen Jumalaa, ja hän kuulee minua. Ahdingossani minä etsin apua Herralta, hänen puoleensa kurottuu käteni öisinkin, hellittämättä. Kukaan muu ei voi minua lohduttaa.” Psalmi 77:2-3