Aina mun pitää

Elettiin noin vuotta 1979 tai 1980. Olin saanut jostain vaatekuormasta käytetyn mustan nahkarotsin. Kymmenvuotiaan niskassa takki oli ainakin neljä numeroa liian suuri, mutta minusta se sopi minulle oikein hyvin; olinhan mielestäni kova rokkari. Ja heti näyttämään naapuriin serkuille. Serkkutyttö, joka oli minua vanhempi ja ymmärsi nykymusiikista, sitten tokaisi: ”Sähän olet ihan kuin Maukka!” Minä siihen hätäisen loukkaantuneesti:” Ite oot moukka!”

Maukka Perusjätkä oli punk- hemmo, joka soitti lavalla vähemmän perinteistä soitinta; nimittäin moottorisahaa ja lauloi ”säpinää”! Se oli kova juttu siihen aikaan. Radikaalia. Punk kolahti pieneen mieheen, vaikka Maukka ei erityisesti kuulunutkaan suosikkeihin. Niin… ja äiti vei jollain verukkeella rotsinkin johonkin pienen pojan ulottumattomiin, joten se punk- aalto pukeutumisen osalta päättyi siihen.

Monet suomalaiset punk-yhtyeet muuttuivat vuosien saatossa pehmeämpään suuntaan. Aatteen palo yhteiskuntakriittisyydestä ja anarkiasta sammui soittajien vanhetessa, ja elämän tasaantuessa. Myös musiikin kuluttajissa tapahtui sama kehitys. Musiikkimaku muuttui, ja tultaessa 80-luvun puoliväliin punk oli taas marginaalisessa asemassa. Punk- aalto tuli ja meni. Jäi vain pieni jäännös sinnittelemään trendeistä välittämättä. Yksi heistä oli koulukaverini Kaitsu, joka valtavirtaa uhmaten kynti irokeesi tuulessa hulmuamatta omalle tyylilleen uskollisena kesät ja talvet. Punk jättää jäljen.

Vuosi 2015. Hallitus vaihtuu, Ukrainassa ja Lähi-Idässä kuohuu yhä, Isis on tapetilla, puolustusvoimat muisti kirjeellä, mutta kansa kohisee PKN:stä. Punk on tehnyt paluun! Aalto on noussut jälleen. On syntynyt ilmiö nimeltä Pertti Kurikan Nimipäivät. Vaikka Euroviisuista ei loppukilpailupaikkaa auennut, yhtye sai kotimaassa voittajien vastaanoton. Valtaa pitävät vaviskaa, punk on tullut paljastamaan sen mikä mätii ja haisee! Kehitysvammaisen maailmassa se voi tarkoittaa sitä, että elämälle asetetaan ulkopuolelta sääntöjä, joita ns. terveillä ei ole. En ole asiantuntija, mutta minua puhutteli viisuteksti juuri tuolla tavalla: `Valtaapitävä` määrittelee sen miten sinun kuuluisi käyttäytyä, että olisit niinkuin kehitysvammaisen kuuluu: `terveitten`norminasettajien armoilla. PKN sanoo sen suoraan: ”Aina mun pitää!”

Minä odotan sitä päivää, että jostain Rymättylän vanhainkodista nousee senioripunk-bändi sanoittamaan maailman kuulla, millaiset tunnot laitoksessa elävällä ikäpolvella on. Metsäkukkien sijasta raikaisi ”Aina mun pitää nukkua, aina mun pitää pissata!” Kummatkin sellaisia asioita, jotka ainakaan minulta ei käskien onnistu. Pelottava tulevaisuus. Kenellä on valta minun elämääni? Onko minulla oikeus omaan elämään vammaisena tai vanhana? Kuullaanko minun hiljaista toivettani? Entä jos minulle ei riitäkään se yksi kahvikupillinen, vaan haluaisin kolme? Saanko tahtoni läpi vai määritteleekö hoitohenkilöstö sen mitä haluan?

Ei ole mikään uusi oivallus ajatella Jeesus nasaretilaista aikansa punk-hahmona. Punk-aalto alkoi Jeesuksen aloitettua toimintansa, kun ”taivasten valtakunta oli tullut lähelle”hänen kauttaan. Jeesus rakasti heikompiosaisia, köyhiä, sairaita, halveksittuja veronkerääjiä, ilotyttöjä… Heidän kanssaan hän vietti aikaa, ja heistä moni lähti kulkemaan Jeesus-tietä.

Mutta Jeesus puhui valtaapitäviä vastaan. Ennen kaikkea sen ajan hengellistä valtaeliittiä vastaan. Hän tunnisti fariseusten hapatuksen, ulkokultaisuuden ja perinnäissäännöt. Jeesus haistoi mädän ja julisti suoraan vallanlinnaketta vastaan. Siksi häntä vainottiin ja lopulta lyötiin ristille. Äärimmäisyyteen asti punk-asenteella, aatteesta tinkimättä, totuus julki. Samalla tuli kannettua maailman synnit. Ei mikään turha artisti!

Jeesus-aalto levisi nopeasti Jerusalemista sen aikaiseen tunnettuun maailmaan. Sanoma syntien anteeksiannosta Jeesuksen kautta oli ja on niin radikaali, että vielä 2000n vuoden jälkeenkin se saavuttaa, valloittaa ja vapauttaa synnin sitomia ihmissydämiä!

Miten sitten sopii punk tällaiselle keski-ikäiselle tavikselle? Minulla on joskus punk-päiviä. Silloin nurisen vähän kaikkea vastaan. Usein ihan itsekseni, toisinaan radikaalisti jopa vaimolle. Monen monta kertaa olen nähnyt mätää omassa uskonvaelluksessani, ja ihmetellyt Jumalan suunnitelmaa: Tätäkö tämä elämä nyt sitten on? Missä on se hohdokas uskontäyteinen elämä. Miksi kaikki tämä kuivuus ja näköalattomuus? Mihin on hävinnyt kipinä; radikaali hehku, joka kuumensi vastauskoontulleen sydäntä?

”Aina mun pitää rukoilla, aina mun pitää täyttyä hengellä, aina mun pitää käydä seurakunnassa!”

Kuka on vallanpitäjä minun elämässäni? Kuka on sinun hallitsijasi? Raamattu opettaa, että uskovassa ihmisessä taistelee keskenään henki ja liha. Henki tahtoo tehdä sitä mikä on Jumalan tahto, mutta liha, joka on liitossa sielunvihollisen kanssa tahtoo toista. Tämä lihallinen luonto vallanpitäjänä tuottaa ongelmia elämäämme. Se on tällaisen keski-ikäisen taviksenkin lähin vihollinen. Se, joka tahtoo elää hengessä, sillä on hengen mieli.Pyydetään Jeesusta antamaan meille tahtoa ja voimaa elää hengessä ja totuudessa radikaalia Jeesus-punk-elämää. SÄPINÄÄ!!!

Matkalla

Uskovan elämää voi varsin kuvaavasti sanoa vaellukseksi. Olemme matkalla, monessakin mielessä. Kaikki, jotka ovat matkustaneet tietävät, että matkalla ei ole tärkeää ainostaan määränpää, vaan myös itse matka. Matkalla opimme monia asoita. Myös luonne hioutuu juuri vaeltaessa. Kun kaikki ei tapahdukaan heti, vaan joudumme odottamaan Jumalan lupausten toteutumista.

Mihin me sitten olemme matkalla? Mikä on lopullinen päämäärä? Se on tietenkin taivas. Millainen paikka taivas oikein on? Raamatussa kerrotaan taivaasta loppujen lopuksi aika vähän. Meille on kerrottu kuitenkin tärkein. Taivaassa olemme Jumalan kanssa. Elävän, pyhän, kaikkivaltiaan Jumalan kanssa. Saamme nähdä Jeesuksen kasvoista kasvoihin. Kuulla hänen äänensä. Nauttia hänen läsnäolostaan ilman rajoitteita. Voi kunpa jo pian pääsisi taivaaseen! Miten henkeni odottaakin sitä hetkeä, että saa nähdä hänet. Olla hänen kanssaan. Ja kaikki kärsimys, tuska ja pahuus on taakse jäänyttä elämää!

Vielä en kuitenkaan ole perillä. Olen matkalla. Nyt vaellan uskossa, sitten näkemisessä. Toivoni ei kuitenkaan ole turha. Tiedän sen, että se on todellinen. Olen varma siitä. Kyse ei ole niinkään siitä, että minulla on olisi tieto ja totuus, vaan siitä, että totuudella on minut. Jeesus sanoi olevansa tie, totuus ja elämä (Joh. 14:6). Ja hän lunasti minutkin, niin että kuulun nyt hänelle. Eli totuus siis omistaa minut. Se on jotenkin niin turvallista. Ei ole kyse siitä mitä minä olen tehnyt tai jättänyt tekemättä, tai edes siitä mitä tiedän tai en tiedä, vaan Jeesuksesta, joka täytti lain puolestani. Hänen kauttaan saan elää. Hän on portti ja joka hänen kauttaan kulkee löytää elämän. Ihmeellinen on armo! Se ei ainostaan anna syntejä anteeksi vaan antaa myös vapauden synneistä. Niin etten enää ole synnin orja. Minun ei enää tarvitse elää synnille. Minut on vapautettu! Toki joskus lankean, mutta saan nousta jälleen. Vanhurskan lankeaa seitsemästi, mutta nousee jälleen.

Ja tässä onkin yksi asia jossa me olemme matkalla. Nimittäin pyhityksen tiellä. Sitäkään ei tarvitse itsestään puristaa, vaan Jumalan Henki saa sen aikaan (2.Kor. 3:16-17). Mutta jatkuva taistelu on minun sisimässäni. Minun vanha, lihallinen luontoni haluasi edelleen elää synnissä. Mutta uusi luomus, henki, haluaa elää pyhää elämää Jumalan kunniaksi. Niinpä tämä taistelu jatkuu sisimässäni koko tämän elämän ajan. Ja siihen on vain yksi ratkaisu. Lihallisen luonnon täytyy kuolla. Yhä uudestaan ja uudestaan. Minun täytyy kuolla omille haluilleni ja himoilleni ja täyttyä Pyhällä Hengellä. Muuta vaihtoehtoa ei ole. Hänen tulee kasvaa minussa. Ja sitten eräänä päivänä kun pääsen tästä kuoleman ruumiista, se taistelu loppuu. Ja silloin synti menettää lopullisesti otteen minusta. Jäljelle jää vain uusi luomus. Täydellinen ja pyhä luomus. Mikä ihana toivo!

Tällä matkalla on tosin monenlaisia kottelemuksia ja vaikeuksia. Paavali sanoo toisessa kirjeessään Timouteukselle, että: ”Kaikki, jotka tahtovat elää jumalisesti Kristuksessa Jeesuksessa, joutuvat vainottaviksi” Jaakob kehoittaa kirjeessään iloitsemaan niistä moninaisista koettelemuksista, joita kohtaamme. Miksi ihmeessä? Koska koettelemukset saavat monenlaista hyvää aikaan. Ensinnäkin koetusten kestäminen kasvattaa kärsivällisyyttä. Toisekseen se opettaa meitä luottamaan vain ja ainostaan Jumalaan. Muuten saatamme ajatella, että meillä olisi jotain ansioita. Mutta kun menee huonosti niin se kuvitelma riisutaan pois. Silloin ymmärrämme, että ainoa apumme tulee Jumalalta. Lisäksi se auttaa ymmärtämään Jeesuksen rakkautta meitä kohtaan. Miten? Koska Jeesus kulki myös kärsimysten tien. Hän nöyrtyi ja tuli ihmiseksi, vaikka ei hänen olisi tarvinnut. Hän oli kuulianen isälle Jumalalle aina ristinkuolemaan asti. Ja kiitos hänelle siitä, että oli! Jos hän ei olisi sitä tehnyt, niin me olisimme ilman toivoa ja elävää Jumalaa tässä maailmassa.

Nyt kuitenkin Jeesuksen itsensä uhraava rakkaus on pelastanut meidät. Hän sovitti meidän syntimme ja otti päälleen Jumalan vihan, joka kuului meille synteimme tähden. Jumala vihaa vääryyttä. Hän ei katso sitä läpi sormien. Jokainen meistä joutuu kerran olemaan Jumalan tuomioisuistuimen edessä. Ja saava Jumalan oikeudenmukaisen tuomion tekojensa mukaan (ilm. 20:12). Riippumatta siitä mihin tai miten ihminen uskoo. Usko Jeesukseen siis ei anna tekosyytä elää synnissä! Me ei voida oikeutta synnin tekemistä sillä että: ”Kyllä Jumala antaa anteeksi, se on hänen tehtävänsä” Tuollainen on todella pahaa armon halveksimista. Eikä se pidä paikkaansa. Ei Jumala anna anteeksi syntejä sellaisella, joka edelleen haluaa ja aikoo jatkaa synnin tiellä. Jos haluaa saada synnit anteeksi täytyy tehdä parannus. Eli pyytää syntejä anteeksi ja sitten kääntyä pois synnin tieltä. Täytyy tapahtua mielenmuutos. Niin ettei enää halua jatkaa vanhaa synnin tietä. Vaan Jumalan mielenmukaista, hyvää tietä. Ja sitten Jumala Henki antaa meille voiman elää hänen tahtonsa mukaista elämää. Aina vain lähempänä Jumalaa ja kauempana synnistä, Kunnes olen perillä ja saan olla ainiaan Jumalan kanssa. Ilman syntiä tai edes kiusausta. Tätä odotellessa on hyvä vaeltaa tällä matkalla Jeesuksen kanssa.

Magnolia

IMG_6574

 

Siellä se on jököttänyt paikallaan jo kohta kymmenen vuotta; magnolia nimittäin. Ulkorakennuksen eteläseinustalla asuvan henki on säilynyt, vaikka vaihtelevat talvet ovat sitä koetelleet. Ihmeellisellä tavalla se on varjeltunut jyrsijöidenkin hyökkäyksiltä- ilmeisesti omenapuut ja edesmennyt vaahteranuorukainen maistuivat nakertajien kielen päällä paremmalta. Talon isäntä,  kerran lumia katolta pudottaessaan,  katkaisi päälatvan, jonka seurauksena puu sai ainutlaatuisen muotonsa, mutta henkikulta sentään säästyi.

Kasvu on ollut hidasta; kaunokaisella on mittaa reilut kaksi metriä, joka johtunee siitä, ettei sitä olla hirveästi ruokittu lannotteilla, eikä kompostilla, josta se kuulemma kovin pitäisi. Viime kesänä rouva oli sen antanut syödä ruohosilppua, ja ilmeisesti sen ansiosta puu kasvatti pisimmät kasvustonsa koko olemassaolonsa aikana.

Minulla on ollut magnoliaamme jokseenkin välinpitämätön suhde. Ennemmin huomioni on saanut ulkorakennuksen huonokuntoinen seinä kuin tuo vaatimaton pikkupuu. Nurmikkoa leikatessa puusta on ollut tietysti vain haittaa, kun sitä on pitänyt kierrellä.

Tänä keväänä kaikki on toisin. Olen huomannut vierailevani lähes päivittäin ihmettelemässä magnoliaamme, johon ilmestyi kuin suuria pajunkissoja; karvanukkaisia tulpperoita! Aikoiko pikkupuumme ottaa uuden askeleen elämänsä rosoisella taipaleella? Kymmenen vuotta Mrs.Nobodyna, harmaana hiirulaisena, lauantaitanssien seinäruusuna, jolle ei löydy kotiin saattajaa… ja sitten kuin jostain tyhjästä ilmestyy tulpperoita!

Voit katsoa internetin kuvakavalkadeja näyttävistä, kukkivista, suurista magnolioista. Jossain Japanin ja Kiinan subtrooppisissa ja vähintään lempeän lauhkeissa olosuhteissa elämä on toisenlaista kuin täällä pohjan perukassa. Tulkaapa tänne etelän magnoliat kokeilemaan kukkimista! Meidän urhea pikkupuumme ei voi kilpailla runsaudessa etelän sisariensa kanssa, mutta se on osoittanut luonnetta ja sitkeyttä, periksiantamattomuutta. Kärsivällisyyttä ja pitkämielisyyttä ovat tarvinneet myös talon puutarhurit. Se, ettei kirvestä oltu laitettu jo puun juurelle ikäänkuin muistuttamaan elämän rajallisuudesta, on johtunut vain isännän flegmaattisesta luonteenpiirteestä.

Taivaan Isä tietää ja tuntee sinut. Hän on nähnyt sinnittelysi ankarissa olosuhteissa. On tullut lunta niskaan; haavoitta ja ruhjeitta ei täällä selviä kukaan. Vuodet ovat vierineet, unelmat sortuneet. Kipeältä tuntuu tieto siitä, että toiset ovat menestyneet elämässään, ovat kukkineet runsaina toisten puut. Miksi minä vain vaivoin jaksan keväällä ojentaa lehdyköitäni? Enkö koskaan puhkea kukkimaan?

Olemme kukin Jumalan luomia yksilöitä; toiset kukkivat nopeasti, kantavat hedelmänsä jo nuorella iällään. Toisilla juurtuminenkin kestää vuosia. Silloin kun pinnalla ei näytä tapahtuvan mitään, juuriverkosto tunkeutuu syvään multaan, ja saa aikaan kestävän kasvuston…ajallaan.

Näyttäisi siltä, että elämässä kasvun tiellä vaikuttaa ainakin kaksi päälinjaa: tiedostamaton kasvu ja tietoinen kasvuun pyrkiminen. Minulle miehenä tietenkin sopisi hyvin se, että elämässä pärjäisi tuolla ensimmäisellä vaihtoehdolla. On tosin totta sekin, että ikä tuo mukanaan tietynlaista perspektiiviä ja kasvua , mutta, jos elän ”lannoittamatta ja kohentamatta” omaa kasvualustaani, kasvua ei synny toivotulla tavalla.

Raamatun maailmassa kasvunhedelmät ovat ´hengenhedelmiä`: rakkaus, ilo, rauha, pitkämielisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, sävyisyys, itsensä hillitseminen. Näiden hedelmien kypsyminen tarvitsee oikean kasvuympäristön ja maaperän, oikeat ravinteet ja kastelua. Maaperä, joka lepää Kristuksen varassa, rakastava seurakunta kasvuympäristönä, Jumalan Sana ravintona, Pyhä Henki kastelijana.

Hengenhedelmiä kannattaa tietoisesti tavoitella, ja siihen Raamattu meitä kehottaa, lopulta hedelmä kypsyy kuitenkin tiedostamatta; Jumala antaa kasvun, itse emme voi itseämme kasvattaa.

Jokohan tänä yönä aukeaa ensimmäinen kukka meidän magnoliassamme?

Nepalin maanjäristys

Tervehdys kaikille,

Jokainen on varmaan uutisia lukenut sen verran, että tietää Nepalin maanjäristyksestä. Järistys oli tuhoisin pitkään aikaan ja tätä kirjoittaessa uhriluku on noussut yli 5000 ja noussee siitä vielä reilusti lisää. Harvempi kuitenkaan tietää Nepalista kovin paljon. Nepal on yksi maailman köyhimmästä maista, mutta se omaa upean luonnon aina maailman korkeimmasta vuoresta sademetsiin, vaikka se on pinta-alaltaan alle puolet suomen pinta-alasta. Nepalissa asuu yli 30 miljoona ihmistä, joista maalla asuu yli 80%. Pääkaupunki ja suurin kaupunki on Kathmandu, jossa asuu yli miljoona ihmistä. Maan virallinen kieli on nepali, mutta maassa puhutaan myös satoja muita kieliä, joka johtuu siitä, että Nepalissa asuu paljon kansoja ja vuorten takia he elävät erillään toisistaan.

Nepalin pääuskonto on hindulaisuus. Hindulaisuus on paremminkin kokoelma uskontoja, kuin yksi yhtenäinen uskonto ja siinä uskotaan miljooniin jumaliin, joista kukin voi valita itselleen mieleisen. Myös kastijärjestelmä kuuluu oleellisesti hindulaisuuteen ja siinä varsinkin kastittomat ovat huonossa asemassa, jopa huonommassa kuin eläimet. Tämä johtuu uskosta jälleensyntymiseen ja kastittomien sekä alempi kastisten uskotaan tehneen jotain pahaa edellisessä elämässä, joten heidän kuuluukin nyt kärsiä ja voi olla jopa haitallista auttaa heitä, ajatellen seuraavaa elämää.Hindulaisuus ei kuitenkaan anna toivoa toivottamille, vaan siinä jokaisen pitää ansaita oma pelastuksensa. Me Raamattuun uskovat kristityt tiedämme, että vain evankeliumi voi auttaa ihmistä. Ainoistaan sanoma Jeesuksen ristinkuolemasta ja ylösnousemuksesta meidän jokaisen syntien sovittajana pelastaa ihmisen ja tätä sanomaa myös Nepal tarvitsee, että sen yhteiskunta voi muuttua oikeudenmukaisemmaksi ja ihmiset päästä kärsimyksestä ikuiseen elämään.

Nepalissa on kristittyjä noin 3%, joiden osuus kasvaa onneksi nopeasti, koska maassa on ollut herätystä jo usean vuoden ajan. Nepali tarvitsee kuitenkin meidän tukeamme sekä rukouksin, että taloudellisesti. Hätä on suuri aineellisesti, mutta myös hengellisesti. Vasta alle puolet nepalilaista on kuullut evankeliumin. Fida järjestää eväät elämään keräyksen, jonka tuotto käytetään maanjäristyksen uhrien auttamiseksi. Myös Laukaan helluntaiseurakunta osallistuu keräykseen 4.-10.5. joten sinäkin voit tulla mukaan keräämään rahaa. Ilmoittaudu mukaan vaikka laittamalla palautetta yhteystiedot sivulta. Lisätietoja keräyksestä osoitteessa eväätelämään.fi

”Minä rukoilen Jumalaa, huudan suureen ääneen, minä rukoilen Jumalaa, ja hän kuulee minua. Ahdingossani minä etsin apua Herralta, hänen puoleensa kurottuu käteni öisinkin, hellittämättä. Kukaan muu ei voi minua lohduttaa.” Psalmi 77:2-3