Hengellinen populismi

Koska kaikki ei välttämättä tiedä mitä populismi on, niin määritellään se ensin. Lyhyesti sanottuna se on sen lupaamista, mitä ihmiset haluavat, vaikka se ei ole todellisuudessa mahdollista. Esimerkkinä tästä kävisi poliitikko, joka lupaa keventää verotusta ja lisätä julkisia palveluja ja etuuksia kaikille ja tehdä sen vieläpä ottamatta lisää velkaa. Tämä on käytännössä mahdoton yhtälö, mutta silti tämän kaltaisia esityksiä kuulee turhankin usein.

Mitä tämä sitten tarkoittaa hengellisyydessä? Miksi haluan ottaa tämän asian esille? On nimittääin niin, ettei populimi rajoitu ainostaan politiikkaan. Siihen törmää valitettavan usein myös hengellisissä piireissä.

Tarkoitan tällä sitä, että luvataan sellaisia asioita ihmisille mitä he haluavat, mutta mitä Jumala ei ole luvannut. Tai sitten kerrotaan vain ne meitä miellyttävät lupaukset ja jätetään ne vähemmän mukavat mainitsematta. Esimerkkinä tästä olisi se, että sanotaan: ”Jos tulet uskoon saat täyden terveyden, rikkautta ja mainetta tässä ajassa, eikä mikään kärsimys tai ikävä asia kohtaa sinua.”

Toisaalta on väärin mennä toiseen ääripäähän ja julistaa pelkää tuomiota tai sitä, että uskovan elämä on pelkkää syntiä, kurjuutta, synkkyyttä ja kärsimystä. Silloinkaan ei julisteta Raamatun koko totuutta, vaan otetaan vain osa siitä tai jopa sellaista mitä siellä ei ole ja tämä on yhtä lailla väärin, ellei jopa pahempaa.

Tälläinen epätasapainoinen julistus on vakava asia, monestakin syystä. Se on ensinnäkin väärän todistuksen antamista todellisesta Jumalasta. Lisäksi siinä sorrutaan epäjumalanpalvelukseen, koska mielessä luodaan oma kuva jumalasta, sellaisesta mikä meitä miellyttää, mutta se ei perustu todellisuuteen. Kaiken lisäksi se saa ihmiset pettymään Jumalaan, kun he huomaavat, ettei heille annetut katteettomat lupaukset toteudukaan.

Siksi meidän on erittäin tärkeää pysyä Raamatussa, Jumalan sanassa, juuri sellaisena kun se on. Ottaa sieltä vastaan kaikki mitä siellä on; ne lupaukset, jotka meitä miellyttävät ja myös ne käskyt ja lupaukset, jotka meitä ei miellytä. Totuus on parasta, vaikka se tekeekin välillä kipeää. Emmehän me halua lääkärinkään sanovan, että kaikki on hyvin ja jatka vaan entiseen (epätervelliseen) malliin, jos olemme sairastuneet johonkin. Haluamme tietää totuuden ja saada sitten oikeaa hoitoa, joka tekee meidät terveiksi, vaikka siihen kuuluisi ikäviä asioita, kuten elintapojen muutos.

Samaa täytyy soveltaa myös hengellisissä asioissa. Meidän täytyy kuulla totuus synnistä ja sen aiheuttamasta turmeluksesta. Vasta sitten suostumme ottamaan tarvittavan hoidon, evankeliumin, vastaan. Ja jos meille luvataan vain aineellista menestystä ja siunausta elämään, vaikka Jumala lupaa uskoville ennemminkin koettelemuksia ja kärsimyksiä, tosin myös rauhan ja ikuisen elämän (ja paljon monia muita asioita), niin emme välttämättä pysy uskossa loppuun asti. Siksi on tärkeää saada totuudellinen kuva uskossa olemisesta jo ennen uskoontuloa tai viimeistään heti sen jälkeen.

Tätä tehdessä emme saa unohtaa kuitenkaan rakkautta. Totuus ilman rakkautta on kovuutta! Jeesuskin toimi aina totuudessa ja rakkaudessa. On tärkeää, että myös me välitämme totuutta rakkaudessa! Näin toimimalla saamme nähdä, miten Jumala itse vahvistaa sanansa ja saa aikaan sen, että ihmisiä tulee uskoon ja elämät muuttuvat hänen voimassaan.

Aarteenetsintää

Jumalan lapsella on monta iloa, ja ei suinkaan aarteenetsintä olisi yksi niistä. Lapsena muistan jotain pientä sellaista harrastaneeni, mutta nyt aikuisena sitä vasta ehtiikin

Täällä kentällä jokainen päivä tuntuu olevan aarteenetsintää – tavalla tai toisella. Ellei tutkita Jumalan aivoituksia ja arvailla Kaikkivaltiaan suunnitelmia, niin sitten ollaan ratkomassa arvoituksia, joissa sielujen voittaminen on horisontissa. Sydän palaa sille, että mittaamattomat kalleudet odottavat tulla paljastetuiksi. Ulospäin ympärillä ei näytä niin erikoiselta, mutta Henki vahvistaa salattujen asioiden läsnäolon.

Jokainen ihmisen asuttama kaupunki tai alue, on täynnä kätkettyä. Yliopistokampukset ovat kallisarvoisia aarreaittoja. Ja jossain nurkan takana seisoo Kristus Jeesus, ja kutsuu aarteenetsintään.

Olemme viimeisen kahden päivän aikana järjestäneet yliopistolla erilaisia kohtaamisia, ikään kuin raottaneet verhoja opiskelijoiden elämään. Opiskelijamaailma yllättää yhä täällä monimuotoisuudellaan. Eilisen päivän aikana kohtasimme opiskelijoita Portugalista, Bosniasta, Liettuasta, Irakista, Etiopiasta ja totta kai Ruotsista. Kahdestatoista neljä tunnustautui ateistiksi, kaksi muslimiksi, kaksi ei kokenut mitään, yksi oli katolilainen ja kolme tiesi olevansa kirkon kirjoilla. Pieni pistokoe opiskelijoiden elämään.

Edellä mainittu ei kuitenkaan yllättänyt. Se yllätti, kun kysyimme mitä kristillinen opiskelijatyö voisi opiskelijoiden hyväksi tehdä. Vastaus kuului: urheilua ja hyväntekeväisyyttä, arvokeskustelua ja uskontojen vuoropuhelua.

Näistäkö on kirkot tehty?

Toivon, että he rakkauden yhteen liittäminä saisivat rohkeutta ja saavuttaisivat rikkaimman ja syvimmän tiedon: tulisivat tuntemaan Jumalan salaisuuden, Kristuksen, jossa kaikki viisauden ja tiedon aarteet ovat kätkettyinä.”

Tänään kuljin yliopistolla pienten kuvataidekorttien kanssa, joiden taakse oli kirjoitettu nämä Paavalin sanat Kolossalaisille. Paavalin, joka kävi jatkuvasti kovaa taistelua omiensa tähden. Kysyin itseltäni, ammentavatko tämän päivän seurakunnat yhä sitä syvintä tietoa ja viisautta Jumalan kalleimmasta kätköpaikasta, Jeesuksesta Kristuksesta.

Ovet Jumalan salaisuuksien kätköpaikkaan ovat kokonaan nostetut saranoiltaan, mutta onko Jumalan voima ja viisaus täysin kadonnut käsistämme? Eikö kukaan osaa kaivata tai kysellä Jumalan suuria tekoja? Ei ainakaan täällä yliopistolla.

Ei ole olemassa salaisuuksia tai kätköjä, joita Jumalan seurakunta ei kykenisi tutkimaan. Miten mitättömältä olemme saaneet kaiken näyttämään maailman silmissä. Pelkään, että ilman janoa Jumalan aarteisiin, jäämme vieraiksi jopa itse Kristukselle. On aika aarteenetsinnän.

Me julistamme Jumalan salaista, kätkettyä viisautta, jonka hän jo ennen aikojen alkua on määrännyt meidän kirkkaudeksemme. 1. Kor. 2:7

Hengellinen anemia

Olen ollut uskossa nyt seitsemän vuotta. Näiden vuosien aikana olen nähnyt runsaasti seurakuntaelämää läheltä ja kaukaa, kulisseja ja mitä niiden takana on, varsinkin Suomessa, mutta myös ympäri maailmaa.

Suomesta minulla on toki eniten sanottavaa. Omaa tilaansa on aina vaikeinta arvioida. On helpompi arvioida muita, varsinkin jos pystyy asettumaan ulkopuoliseen asemaan. Se aika, minkä olen viettänyt ulkomailla on antanut minelle hiukan erilaista näkökulmaa myös Suomen tilanteeseen. En halua asettua tässä kenenkään tuomariksi (Jumala yksin on tuomari), mutta haluan rohkaista meitä puuttumaan niihin epäkohtiin, mihin Raamatun mukaan tulee puuttua. Kirjoittaessani tästä aiheesta koen samalla piston omassa sydämessäni ja itselläkin on vielä paljon työtä näiden asioiden kanssa, mutta Herra armahtakooon meitä ja uudistakoon meitä, niin ettei ensirakkaus pääse sammumaan, vaan päinvastoin vahvistuu päivä päivältä, kun odotamme Jeesuksen paluuta ja sitä päivää kun saamme nähdä hänet kasvoista kasvoihin ja olla hänen kanssaan ikuisesti taivaassa.

Me ollaan täällä Suomessa (ja yleensäkin Euroopassa) totuttu aika laimeaan kristillisyyteen. Voisin jopa sanoa, että me olemme hengellisesti alivirittyneitä tai aneemisia. Englanninkielinen sanonta ”A lot of talk and little action” suomeksi ”paljon sanoja ja vähän toimintaa” kuvaa tätä hyvin. Me uskomme yliluonnolliseen Jumalaan ja ihmeisiin, teoriassa. Käytännössä me emme niitä juuri näe. Me uskomme siihen, että Jumala haluaa pelastaa kaikki ihmiset. Kuitenkin me näemme niin harvojen ihmisten tulevan uskoon ja pysyvän uskossa. Tahti on niin hidasta, että se ei riitä korvaamaan kuolleiden ja uskosta luopuvien poistumaa koko maan tasolla. Toki joillain paikkakunnilla seurakunnat kasvavat, mutta usein tämäkin kasvu johtuu muuttoliikkeestä, eikä aidosta herätyksestä.

Me uskomme rukouksen voimaan teoriassa, mutta käytännössä rukoilemme varsin vähän, emmekä edes valmistaudu siihen, että Jumala vastaa rukouksiimme. Mieleeni tulee kuulemani tapaus maalaiskylän seurakunnasta ja pienestä tytöstä. Sadetta ei ollut tullut pitkään aikaan ja oli suuri vaara siitä, että sato menetettäisiin, jos sadetta ei pian tule. Seurakunta kutsuttiin koolle rukoilemaan sadetta. Pieni tyttö tuli kokoukseen mukanaan sateenvarjo. Kaikki nauroivat hänelle ja kyselivät miksi hän kantaa sateenvarjoa näin kuivalla ilmalla? Hän vastasi, että ei halua kastua paluumatkalla. Muut kokivat piston sydämessään. He olivat tulleet rukoilemaan sadetta, mutta eivät valmistautuneet siihen, että Jumala todella vastaisi heidän rukoukseensa, he eivät toimineet siis uskossa vaan epäuskossa. He tekivät parannuksen epäuskostaan ja rukoilivat sadetta uskossa. Ei kestänyt montaa tuntia kun pilvet saapuivat ja alkoi sataa. Sato ei ainoastaan pelastunut vaan siitä tuli jopa erinomainen!

Eikö meidänkin olisi aika toimia uskossa, eikä vain puhua uskosta? Kun rukoilemme, uskokaamme se jo saanemme, niin saamme sen. Näin Jeesus opetti opetuslapsia rukoilemaan.

Ihan oikeasti, mitä se hyödyttää kokoontua sunnuntaisin seurakuntaan vain tavan vuoksi. Jos me emme odota Jumalalta mitään, niin mitä luulemme saavamme? Ja laitetaan asioita myös käytäntöön. Sekä seurakunnan kokouksessa, että sen ulkopuolella. Kyllä me ollaan opetusta ja julistusta kuunneltu. Kuultu kauniita ja liikuttavia lauluja. Mutta mitä se hyödyttää, jos se ei saa aikaan myös oikeata toimintaa? On äärimmäisen tärkeä kohdata Jumalaa. Siitä kaikki alkaa. Se antaa meille voiman, rakkauden ja kaiken muun mitä tarvitaan. Mutta meidän ei pidä tyytyä olemaan vain itse siinä hengellisessä keitaassa, kun meitä ympäröi autiomaa, jossa ihmiset kuolevat janoon. Kirjaimellisesti. Jeesus sanoi (Joh 7:36-37): ”Jos jonkun on jano tulkoon minun luokseni ja juokoon. Joka uskoo minuun, niin kuin Raamatussa sanotaan, hänen sisimmästään juoksevat elävän veden virrat.”

Eli me ei ainoastaan saada janoamme sammutettua, vaan meistä tulee lähde. Saamme viedä pelastuksen sanomaa muillekin! Ja näin ne ympärillä olevat nääntyvät sielut saavat myös avun. Siten myös he saavat sitä elävää vettä, joka antaa iankaikkisen elämän.

Ollaan myös valmiita vastaamaan jokaiselle, joka kysyy, mihin uskomme ja toivomme perustuu, niinkuin Pietari kirjeessään kehotti. Entä jos kukaan ei kysy mitään meiltä? Jos meidän elämä näyttää samalta kuin uskosta osattomien, ei ole mitään syytä kysyä, kun ei ole mitään eroa. Siinä onkin meille pohdinnan paikka. Pitäisikö meidän muttua enemmän Jeesuksen kaltaiseksi? Ja elää hänen opetustensa mukaan? Vaikka siinä ei aina ole inhimmillisesti mitään järkeä. Silloin meidän elämä näyttää erilaiselta ja ihmiset varmasti myös alkavat kysylemään ja sitten on hyvä kertoa heille Jeesusksesta, johon toivomme perustuu.

Vai pelkäämmekö juuri sitä? Että meidän pitäisi kertoa uskosta. Häpeämmekö uskoamme? Toivottavasti emme, sillä Jeesus sanoi: ”Joka häpeää minua ihmisten edessä, sitä minä häpeän isäni edessä taivaissa” Miettikää sitä. Ja miksi uskoa Jeesukseen pitäisi hävetä? Minä en näe siihen ainakaan mitään syytä. Jos jostain, niin Jeesuksesta me saamme olla ylpeitä! Muuta ylpeilemisen aihetta meillä ei olekkaan. Joten ollaan ylpeitä siitä, että uskotaan Jeesukseen, eletään sen mukaan (Hengen antaman voiman avulla) ja kerrotaan työkavereille, naapureille ja sukulaisille Jeesuksesta. Eletään usko todeksi myös käytännössä (tekemällä rakkauden tekoja), eikä pelkästään uskota sydämessämme, vaikka toki sekin on tärkeää ja siitä kaikki lähtee, mutta ei jätetä sitä siihen. Muuten uskomme jää hedelmättömäksi.

Olisi aika tehdä parannus penseydestä ja syttyä elämään Jeesukselle täysillä. Hän antoi kaikkensa meidän edestä, joten miksi me emme antaisi kaikkea hänelle? Silläkin riskillä, että tulee ylilyöntejä. Ei ne niin vaarallisia ole. Paljon vaarallisempaa on se, että emme tee mitään ja jäämme hedelmättömäksi. Hedelmättömät oksat leikataan pois ja heitetään tuleen (Joh. 15). Siinä on vakava varoitus Jeesukselta. Ilman häntä me emme saa aikaan mitään, mutta kun pysymme hänessä, niin kannamme paljon hedelmää. Joten pysykäämme hänessä, viettämällä aikaa hänen kanssaan rukouksessa (ja paastossa) ja sanaa tutkien ja annetaan hänen vaikuttaa meissä sitä hyvää hedelmää elämän kaikilla osa-alueilla, niin ajatuksissa, sanoissa ja teoissa, sekä seurakunnan keskellä, että sen ulkopuolella; työpaikoilla, kouluissa, perheen ja ystävien kanssa arjessa ja juhlassa ja missä ikinä vain liikumme.

Ajatuksia lähetystyöstä

Monesti puhutaan vain siitä, miten maita sulkeutuu ja evankeliointi vaikeutuu entisestään. Vaikka tämä onkin yleinen suunta, etenkin länsimaissa, näin ei kuitenkaan ole aina. Myöskään se tosiasia, että vainojen määrä kasvaa lähes kaikkialla maailmassa, ei tarkoita sitä, etteikö evankeliumi menisi eteenpäin. Monesti se on jopa päinvastoin, vainot vain tehostaa evankeliumin vastaanottamista, koska ulkoinen vaino saa sisäisen yhteyden kasvamaan. Tosin jossain maissa käy päinvastoin. Vainojen vaikutus riippuu paljon siitä, missä tilassa seurakunnat ovat ennen vainojen alkua. Ollaanko valmiina ottamaan vastuuta evankelioimisesta ja opetuslapseuttamisesta, jos johtajat vangitaan? Vai odotetaanko vain johtajien tekevän kaiken ja seurakuntalaiset vain istuu penkissä. Sitten ollaan pulassa jos heidät vangitaan ja seurakunta jää ilman johtajia.

Yksi esimerkki avautuvasta maasta on Kuuba. Maata pitkään johtanut Fidel Castro on heikossa kunnossa, joten maata on jo vuosien ajan johtanut häneen veljensä Raul. Hän ei ole ollut yhtä tiukka suhteessa Yhdysvaltoihin tai markkinatalouteen, joten monia uudistuksia maassa onkin tehty talouskasvun edistämiseksi. Myös suhteet Yhdysvaltoihin ovat parantunee Obaman kauden aikana. Castro vastusti kaikkia sellaisia aatteeita, jotka vaarantaisivat kommunismin, tähän joukkoon laskettiin myös kristityt. Vaikka heitä ei vainottukaan sellaisella intensiteetillä kuin esim. entisessä Neuvostoliitossa tai Kiinassa, niin silti heidän toimintaansa rajoitettiin huomattavasti. Nyt on kuitenkin tullut uusi aika myös tässä suhteeessa ja seurakunnat, myös evankeliset, saavat suuremman vapauden toimia. Nyt olisi hyvä aika evankelioida kuubalaisia, jotta he voisivat löytää elämän ja terveen hengellisyyden kommunismin jättämään tyhjiöön.

Yksi maa mikä on ollut viime aikoina otsikoissa on Iran. Iran vapautuu länsimaiden sanktioista, koska se on suostunut jäädyttämään ydiaseteknologian kehittämisen (ainakin virallisesti). Hiljattain maassa järjestettiin myös vaalit, joissa liberaalit eli uudistumieliset saivat huomattavan voiton. Tämä tarkoittaa Iranin suuntautumista länteen yhä enemmän. Se taas avaa uusia mahdollisisuuksia matkustaa maahan. Suoraa evankeliointia ei maassa edelläänkään hyväksytä, vaikka virallisesti siellä onkin uskonnonvapaus. Käytännössä se jää kyllä toteutumatta, varsinkin niiden muslimien kohdalla, jotka haluaisivat vaihtaa uskontoa. Iranissa on kuitenkin ollut herätystä viime vuosina kaikesta huolimatta ja joidenkin arvioiden mukaan jopa miljoona ihmistä olisi tullut uskoon (Iranissa asuu 80 miljoonaa ihmistä). Nämä luvut saattavat olla myös yliarvioituja (tai aliarvioituja), mutta hyvään suuntaan tilanne joka tapauksessa etenee.

Kuten alussa mainitsin, jossain maissa asiat kehittyy huonompaan suuntaan. Yksi tälläinen maa on Intia. Kun maata suurimman osan itsenäisyyden ajasta hallinnut kongressipuolue hävisi vaalit vuonna 2013 hindunationalisteille, alkoi vaikeat ajat uskonnollisille vähemmistöille. Pääministeri Modi on saanut hyvää mainetta lupaamalla ja myös toteuttamalla talousuudistuksia. Hänen visionsa on tehdä Intiaista teollisuusmaa, rohkaisemalla kansainvälisiä ja kansallisia yrityksiä tuottamaan Intiassa. Hän haluaa edistää tätä suurin infrastruktuurihankkein ja varohelpotuksin. Intia onkin nykyään yksi maailman nopeimmin kasvavista talouksista, viime vuonna kasvua tuli 7,5%. Kaiken tämän ohessa on kuitenkin jäänyt vähemmälle huomiolle se, että puolue haluaisi tehdä Intiasta hindulaisen maan. Tämä vaikeuttaa uskonnollisten vähemmistöjen asemaa, joista suurin ja näkyvin ryhmä ovat muslimit. Muslimien ja hindujen välillä onkin ollut useita, osa väkivaltaisia yhteenottoja. Intiassa on kuitenkin myös kristittyjä. Arviot heidän määrästään vaihtelee kahden ja seitsemän prosentin välillä, mutta he ovat jokatapauksessa suurin vähemmistö muslimien jälkeen. Hindunatioinalistit haluaisivat palautaa Intian takaisin aikaan, ennen kristittyjen ja muslimien saapumista. Siksi he vastustavat suuresti etenkin hindujen kääntymistä kristityiksi.

Kaikissa näissä maissa on siis uskovia, toisissa enemmän, toisissa vähemmän ja meidän on syytä muistaa heitä rukouksin, että Jumala vahvistaisi heitä näiden vaikeuksien keskellä. Rukoillaan myös lisää työmiehiä, koska satoa on paljon, mutta työmiehiä vähän. Ja jos Herra puhuu meille, niin ollaan myöskin itse valmiita lähtemään, vaikka maailman ääriin, julistamaan evankeliumia ja tekemään opetuslapsia kaikista kansoista.

Kun karismaatikot kävelevät Raamatun yli

Tässä kirjoituksessa käsittelen karismaattisuuteen liittyviä ongelmia ja vaaroja. Pidän itseäni myös karismaattisena, joten varoitan tässä samalla itseäni. Ensin olisi hyvä tietysti määritellä mitä se karismaattisuus on. Kun yleensä sanotaan, että joku on karismaattinen, sillä tarkoitetaan henkilön luontaisia kykyjä, voimakasta persoonaa, hyvää puhetaitoa ym. vastaavaa. Tämä pitää erottaa siitä, mitä Raamattu sanoo karismaattisuudesta. Raamatussa sillä tarkoitetaan yksinkertaisesti Pyhän Hengen toimintaa uskovissa. Sellainen, joka ei usko Jeesukseen ei voi Raamatun mukaan Pyhää Henkeä saada, joten tämä asia koskee vain uskovia. Toisaalta uskon myös, että ihminen, joka on aidosti uudestisyntynyt, niin hänessä ei voi asua pahaa henkeä (hän on irtisanoutunut paholaisesta). Uskosta osattomassa voi taas asua/vaikuttaa paha henki. Kaikilla ihmisillä on myös sielu, joka lisää oman mausteensa tähän soppaan.

Kun puhutaan karismaattisuudesta puhutaan yleensä lahjoista ja ilmiöstä, joten puhutaan niistä ensin vähän. Kun arvioidaan jotakin lahjaa tai ilmiötä, niin on tärkeä arvioida lähdettä. Lähteitä voi siis olla kolme erilaista. Joko Jumala, inhimmillinen sielu tai perkele. Esimerkiksi profetia voi olla mistä tahansa näistä. Tai siinä voi jopa olla osia eri lähteistä (esim. aitoon Jumalalta tulevaan profetiaan lisätään joitakin omia ajatuksia). Sen takia mitään profetiaa ei voi ottaa koettelematta vastaa. Juuri siksi Raamatussakin sanotaan (1: Tess. 5:19-21): ”Henkeä älkää sammuttako, profetoimista älkää väheksykö, mutta koetelkaa kaikki ja pitäkää se mikä on hyvää.” Eli tämä ei helppo asia. Tähän ei voi suhtua mustavalkoisesti. Monesti me haluttaisiin mennä jompaan kumpaan äärilaitaan. Osa ajattelee, että jos profetia ei välttämättä ole Jumalasta, niin mihin niitä sitten tarvitaan? Eikö pelkkä Raamattu riitä? Toiset taas ottavat mielellään kaikki profetiat vastaan koettelematta niitä. Raamattu ei kuitenkaan kehoita kumpaankaan näistä. Ensimmäiset sortuvat väheksymään profetiaa ja siten jopa sammuttamaan Hengen toimintaa. ”Millä oikeudella te rajoitatte Hengen toimintaa?” Kysyvät karismaatikot heiltä ihan oikeutetusti. Toisaalta karismaatikot sortuvat itse helposti jälkimmäiseen, eli he eivät koettele ja arvioi profetioita ja muita ilmiöitä, vaan pitävät kaikkea Jumalan työnä. Jotkut jopa kieltävät arvioimasta, koska se heidän mielestään tuhoaa ilmapiirin. Tämä johtaa pahimmillaan todella haitallisiin ylilyönteihin ja jopa johtaa ihmisiä harhaan, jos profetiat menevät Raamatun opetusta tärkeämmiksi.

Mutta kuten äskeisestä Raamatun kohdasta nähdään, tuo on täysin epäraamatullinen ajattelutapa. Raamattu nimenomaan kehoittaa arvioimaan kaikkea ja pitämään VAIN sen mikä on hyvää. Ei siis ottamaan kaikkea varauksetta vastaan. Tämä sama koskee tietysti kaikkia muitakin ilmiöitä. Asia voi ulkopuolelta näyttää samalta, vaikka se olisi eri lähteestä. Siksi mitään ilmiötä ei voi arvioida vain sen perusteella, miltä se näyttää. Pitää mennä syvemmälle. Onko tämä toiminta/ilmiö yhteensopivaa Raamatun periaatteiden kanssa? Mitä hedelmää se saa aikaan, ei vain lyhellä aikavälillä, vaan myös pitkällä? Miten itse koen asian sisimmässäni? Koenko rauhaa vai ahdistusta (tämä on subjektiivisempi tapa arvioida, mutta tukee muita tapoja)? Lisäksi ne joilla on hengen erottamisen armolahja, voivat käyttää myös sitä ilmiöiden arvioimiseen.

No tämä ei kuitenkaan ole ainut ongelma mikä liittyy karismaattisuuteen. Se, että korostetaan voimaakkaasti lahjoja ja Jumalan voimaa, voi johtaa laiminlyönteihin muilla osa-alueilla. Yksi tälläinen on Hengen hedelmä. Galattalaiskirjeessä (5:22-26) Paavali kertoo Hengen hedelmästä näin: ”Mutta Hengen hedelmä on rakkaus, ilo, rauha pitkämielisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, sävyisyys, itsehillintä. Näitä vastaan ei ole laki. Ne jotka ovat Kristuksen Jeesuksen omia, ovat ristiinnaullineet lihansa himoineen ja haluineen. Jos me Hengessä elämme, valtakaamme myös Hengessä. Älkää tavoitelko turhaa kunniaa, ärsytellen ja kadehtien toisianne.”

Joidenkin karismaatikkojen elämästä tämä näyttää puuttuvan lähes kokonaan. Tasapuolisuuden nimissä on sanottava, että samasta ongelmasta kärsii monesti myös ei-karismaattiset. Tässä ei siis ole kysymys mistään ulkoisesta, vaan nimenomaan sisäisistä asioista. Minkalainen luonne meillä on. Jotkut ajattelevat, että meillä on se luonne mikä on, eikä se voi muuttua. Jos näin olisi, silloin Hengen hedelmää ei olisi olemassa. Tässä ei ole nimittäin kyse siitä minkalainen ihmisen luonne on luonnostaan, vaikka monilla voi ollakin näitä luonteenpiirteitä, vaan siitä, että Jumala saa yliluonnollisesti aikaan meissä tälläistä luonteenlaatua ja käyttäytymistä. Jos karismaatikot laiminlyövät tämän alueen ja ajattelevat, että he voivat käyttäytyä miten huvittaa, niin he kävelevät kyllä pahasti Raamatun yli.

Paavali oli ehkä karismaattisempi kuin kukaan muu. Silti hän sanoo Roomalaiskirjeessä (15:1-2) että: ”Meidän vahvojen tulee kantaa heikkojen vajavaisuuksia eikä elää itsellemme mieliksi. Olkoon kukin meistä lähimmäiselleen mieliksi hänen parhaakseen, että hän rakentuisi.” lisäksi ensimmäisessä Korinttilaiskirjeessä (10:32-33) hän sanoo: ”Älkää olko loukkaukseksi juutalaisille, älkää kreikkalaisille älkääkä Jumalan seurakunnalle. Minäkin yritän kaikessa kelvata kaikille. En etsi omaa hyötyäni vaan monien, että he pelastuisivat.”

Tätä ei nyt pidä ymmärtää niin, että me emme voisi sanoa mitään, mikä voi loukata muita. Raamatun sanoma on sellainen, että se loukkaa monia. Jeesuskin loukkasi puheillaan monesti kuulijoitaan, jopa niin pahasti, että monet lopettivat hänen seuraamisen. Silti hän ei pyydellyt sanomisiaan anteeksi, koska siihen ei ollut mitään syytä. Jos Jumalan sana loukkaa meitä, niin se saa loukatakin. Se johtaa Jumalan mielenmukaiseen murheeseen, josta myös Paavali puhuu (2. Kor 7:8-10): ”Vaikka teinkin teidät murheelliseksi kirjeelläni, en kadu sitä. Jos kaduinkin nähdessäni, että tuo kirje – vaikkapa vain vähänksi aikaa – saattoi teidät murheelliseksi, niin nyt iloitsen. En iloitse siitä, että tulitte murheelliseksi, vaan siitä, että murheenne koitui teille parannukseksi. Murheenne oli Jumalan mielenmukaista, joten emme aiheuttaneet teille mitään vahinkoa. Jumalan mielenmukainen murhe näet saa aikaan parannuksen, joka koituu pelastukseksi ja jota ei tarvitse katua. Maailman murhe sen sijaan tuottaa kuoleman.”

Eli Paavalikin aiheutti loukkaantumista sanomallaan, mutta hän teki kaikkensa, ettei hänen käytöksensä loukkaisi tarpeettomasti ketään. Siitä kun ei ole mitään hyötyä vaan ainoastaan haittaa. Se saa aikaan vain maailman murhetta. Sen tähden meidän karismaatikkojen pitää aina muistaa tämä. Käyttäydytään Kristuksen arvon mukaisella tavalla, niin ettei turhaan ärsytetä muita. Siitä kun on sekin haitta, että ne jotka siitä eniten loukkaantuu, ovat juuri niitä ei-karismaattisia, joiden me nimenomaan haluasimme myös täyttyvän Hengellä (ja siten tulevan myös karismaattisiksi) ja huonosti käyttäytymällä saamme juuri päinvastaisen tuloksen, se kun antaa heille taas yhden (teko)syyn lisää vastustaa kaikkea karismaattisuutta.

Lopuksi rakkaat veljet ja siskot. Ei suotta loukata toisiamme ja jos loukkaannumme itse jostakin niin annetaan anteeksi, koska siihen Raamattu meitä kehottaa. Ei sammuteta Henkeä, mutta koetellaan kaikki ja pidetään se mikä hyvää on. Antaa sen huonon mennä vaan ohi. Ei sitä aina tarvise niin vakavasti ottaa. Me ollaan kuitenkin kaikki vajavaisia. Ollaan armollisia toisiamme kohtaan ja tavoitelkaamme kukin tahollamme sitä, ettemme olisi vaan itsellemme mieliksi, vaan etsisimme myös toistemme parasta.

Harhaoppeja metsästämässä

On se mahtavaa olla oikeassa! Sen lisäksi on niin hienoa, että muut ovat väärässä. Tämän asenteen voi hienosti viedä myös teologiaan eli oppiin Jumalasta. Ah, oikea oppi, tuo niin autuaaksi tekevä oikea oppi. On se vaan hieno asia. Jumala on laitettu hienoon pakettiin, joka on muotoiltu erilaisista opeista. Pohjana kolmiyhteys, siihen vähän ristin teologiaa päälle ja oppi seurakunnan järjestyksestä katoksi. Oppi Jumalan luonteesta, hänen toiminnastaan, siitä mitä hän tekee ja miten. Ja varsinkin siitä mitä hän ei missään tekisi. Kultahampaat nyt ei ainakaan voi olla Jumalasta! Se menee jo liian pitkälle. Vai mitä? Jos joku sitten ei pysy tässä meidän opissamme, niin hän on sitten luonnollisesti harhaoppinen. Ja sellaisiahan pitää harttaa, niin Raamatussakin sanotaan. Ja harhaopit ovat kaiken lisäksi erittäin vaarallisia. Jos sellaisen vaikutukseen joutuu, vaikkapa täysin huomaamatta, niin siinä vilpitönkin uskova eksyy pian pois pelastuksen armosta. Ja koska harhaopit ovat niin vaarallisia, niin sitten käytetään kaikki aika niiden etsimiseen ja arvioidaan toisia seurakuntia ja julistajia, mikä niiden julistuksessa ja elämässä on pielessä. Ja huomio keskitetään ennen kaikkea sanoihin ja oppiin, ei niinkään itse työn hedelmään tai Jumalan voimaan. Siis nimenomaan muiden arviointiin, eikä oman tilan tutkimiseen.

Joku voi minun kirjoituksen ironisesta sävystä päätellä, että minulla olisi jotain oppeja vastaan. Näin ei kuitenkaan ole. Minulla ei ole mitään oppeja vastaan. Eikä edes jotain tiettyjä käytäntöjä, joita voisi jopa perinnäissäännöiksikin kutsua. Mutta sen huomion haluaisin tehdä, että mitäköhän Jumala mahtaa ajatella tästä kaikesta?

Minä en tietenkään voi vastata Jumalan puolesta, mitä hän ajattelee. Rohkenen kuitenkin esittää oman arvioini. Mutta ennen sitä haluan mainita, että olen itsekin syyllistynyt tähän yllämainittuun monesti. Pahiten ehkä ennen uskoontuloa. Minä olin mielestäni niin oikeaoppinen. Vaikka en ollut itse edes uudestisyntynyt! Ja myös jonkun verran uskoontulon jälkeen, kun usko oli vasta vähän päässyt kasvamaan. Ja siinä vaiheessa on toki hyvä ollakin vähän varovainen erilaisten oppien kanssa.

Onko kuitenkaan niin, että oppi on kaikista tärkein asia? Ymmärrykseni mukaan Raamattu on enemmän elämäkeskeinen kuin oppikeskeinen. Opin joutuu aina rakentamaan, jos sen haluaa tehdä, aika hajanaisesti todelliseen elämään sijoitetuista tapahtumista. Eli tärkeämpää vaikuttaakin olevan se, miten me elämme elämämme kuin se mitä me ajattelemme Jumalasta. Tämä voi kuulostaa meille vähän radikaalilta ajatukselta, koska kirkko on koko historiansa käyttänyt opin muotoiluun, mutta juutalaisille se on täysin luonnollinen ajatus. Heille on tärkeämpää elää pyhää elämää valittuna kansana, kuin niinkään määritellä Jumalaa, vaikka toki he tässä epäonnistuvat ilman Jeesusta. En toki halua yhtään väheksyä opin tärkeyttä. Se minkalainen kuva/ymmärrys meillä on Jumalasta vaikutta suuresti siihen, miten elämme.

Tämäkään ei kuitenkaan ole kaikista tärkeintä. Kaikista tärkeintä on sanoma. Hyvä uutinen, ilosanoma Jeesuksesta, joka vapautti meidät synnin ja kuoleman vallasta! Jos käännymme omilta teiltämme Jeesuksen puoleen ja laitamme uskomme ja luottamuksemme häneen, niin pelastumme. Roomalaiskirje 10:9 sanoo: ”Jos sinä suullasi tunnustat, että Jeesus on herra ja sydämessäsi uskot, että Jumala on hänet kuolleista herättänyt olet pelastuva” Siis hyvin selkeä ja yksinkertainen sanoma. Jos sen ottaa vastaan niin pääse sisälle Jumalan valtakuntaan, muuta ei tarvita. Toki tästä sanomasta voi opin vääntää, eikä se väärin ole, mutta se ei kuitenkaan ole itse tarkoitus.

Yksi oppiin liittyvä ongelma on se, että sanallisesti rajallinen oppi ei voi koskaan kertoa/kuvata kaikkea siitä minkalainen Jumala oikeasti on. Toki se voi kuvata jotakin osaa Jumalasta tai hänen luonteestaan, mutta oppi ei yksin riitä. Me tarvitsemme myös aidon kokemuksen Jumalasta. Elävän suhteen elävän Jumalan kanssa. Juuri siitä Kristinuskossa on kyse. Jeesus on ainoa tie Jumalan luo. Taivaassa saamme kokea tämän kaikessa täyteydessään, kun saamme nähdä Jumalan kasvoista kasvoihin, mutta jo täällä maan päälle samme maistaa esimakua siitä, mitä on tuleva. Toivottavasti kukaan ei tyydy pelkkään oppiin tai tietoon Jumalasta!

Ja mitä vielä tulee oppeihin, niin yksi ongelma on siinä, että vaikka jokainen pitää itseään oikeaoppisena, niin kukaan ei sitä täysin puhtaasti ole, paitsi tietenkin Jumala yksin. Siksi, jos me tuomitsemme toisiamme liian tiukkojen opillisten standardien perusteelle, joudulle lopulta toteamaan kaikki harhaoppisiksi, jopa itsemme. Sen takia oppi ei voi olla ensisijainen kriteeri yhteydelle vaan, ennemmin Hengen yhteys. Jos Jumala hyväksyy jonkun omakseen (Pyhän Hengen täyteys on tästä selvä merkki, koska kukaan maailmassa elävä ei voi saada Pyhää Henkeä), niin ketä me ollaan sanomaan, että hän ei kuulu Jumalan valtakuntaan?

Mitä sitten tulee harhaoppihin, niin toki ne ovat vaarallisia ja niitä on syytä varoa. Raamatussa varoitetaan monessa kohtaa harhaoppien turmiollisesta vaikutuksesta. Jopa itse Jeesus varoittaa opetuslapsia tulevasta eksytyksestä. Meidän ei kuitenkaan kannata kiinnittää liikaa huomiota tähän. Miksi? Paavali sanoo Efesolaiskirjeen neljännessä luvussa, että kun kasvamme Kristuksessa hengelliseen aikuisuuteen, emme enää ole opintuulten heiteltävissä. Toisin sanoen, väärät opit eivät pääse horjuttamaan uskoamme, puhumattakaan pelastuksesta pois eksymisestä. Sen lisäksi Paavali kertoo Tessalonikalaisille, miksi jotkut sitten joutuvat harhaoppien eksyttämiksi. Hän sanoo, että he joutuvat valheen eksyttämiksi, koska eivät ottaneet rakkautta totuuteen voidakseen pelastua (2. Tess. 2:10). Jeesus myös antaa opetuslapsille yksinkertaisen ohjeen eksytyksen välttämiseksi; valvokaa. Mitä valvominen sitten tarkoittaa? Minusta kaikista loogisin merkitys tälle on; rukousta ja Jumalan läsnäolossa olemista. Varsinkin kun Jeesus itse rukoilee Getsemanessa pian tämän käskyn antamisen jälkeen ja kehoittaa väsyneitä opetuslapsia myöskin valvomaan ja rukoilemaan kanssaan.

Eli yhteenvetona, mihin meidän tulee keskittyä tai mihin ainakin itse haluan keskittyä: Rukoukseen, Kristus keskeiseen elämään, evankeliumin julistamiseen, sanan opettamiseen ja tekemään kaikkia niitä hyviä tekoja, mitkä Jumala on meille edeltäkäsin valmistanut. Näihin olen pyrkinyt myös tällä kirjoituksellani. Siunattua päivää sinulle!

Je suis francais

Lapsuuteni 70-luvulla eläneenä, nyt keski-ikäihmisenä, voi vain hämmästellä kuinka seesteiseksi tuo kultareunapilvin varustettu maalaismaisema tänä päivänä maalautuu. Suomi oli kaukana täällä jossakin, etäällä kaikesta hulinasta ja sotien melskeestä, turvallisen brezneviläisen äiti- Venäjän syleilyssä. Kekkonen oli, on ja tuleva on. Sellaista oli elämän kevät.

Sitten tuli joku Koivisto, jonka sanottiin jatkavan presidenttinä. Mikään täällä maan päällä ei sittenkään ollut ikuista. Ensin meni Breznev, perässä Kekkonen. Ikuisesti betonoituun Suomi-idylliin alkoi ilmaantua hiushalkeamia. Pysyvyyden aikakausi, ja samassa lapsuus, alkoi rapautua; oranssit keittiökaappien ovet muuttivat väriään, pompan nappi hävisi autotallista ja heinäseipäät pellolta.

Politiikan ja maailmantapahtumien seuraamisesta muistan varsin vähän, enemmän kiinnosti urheilu. Moskovan ja Los Angelesin boikottikesäolympialaisia muistan harmitelleeni. Pienen pojan mieleen on jäänyt Reaganiin kohdistunut murhayritys. Olin silloin noin 10-vuotias. Idän ja lännen välinen kylmä sota oli normaali tila. Kauhun tasapaino pysyi yllä ydinaseitten kilpavarustelulla. Lopulta aseita oli kyllin paljon tuhoamaan koko maapallo. Tältä vältyttiin, kylmän sodan voi katsoa päättyneeksi Neuvostoliiton hajoamiseen v.1991.

Melkein heti Neuvostoliiton murtumisen jälkeen Suomi ryhtyi hakemaan jäsenyyttä Euroopan Yhteisöstä. Ja kansanäänestyksen jälkeen lopulta eduskunta päätti liittymisestä, ja EUn jäsenenä Suomi aloitti vuoden 1995 alussa. Suomi on liittynyt myös Schengenin sopimukseen. Sopimuksen allekirjoittaneet maat muodostavat ns, Schengen-alueen, joilla on yhteinen rajavalvonta ja vapaa liikkuvuus alueen sisällä.

Suomesta on siis tullut lapsuusaikojen Kekkoslovakian sijaan eurooppalaiset mitat täyttävä moderni Suomi. Länsimaa. Demokratia. Viimeksimainitut kaksi määritelmää ovat olleet koetuksella WTC-tornien sortumisesta lähtien. 11.9.2001 muuttui meidän monen turvaidyllimme lopullisesti. Varsovan liiton ja Naton välinen kylmä sota ja ydinpelote oli kuitenkin ihmismielelle selkeä ideologinen ja määrätyllä tavalla avoin vastakkainasettelu. Nyt näyttämölle astui salakavala näkymätön vihollinen, joka lentää päin torneja, tarkoituksenaan surmata mahdollisimman monta viatonta siviiliä. Iskun tekijäksi ilmoittautui Al Qaida.

Pystyimme hyvin samaistumaan järkyttyneiden amerikkalaisten tuskaan ja hätään. Länsimaisessa demokratiassa tapahtunut tragedia tuntui läheiseltä kuin naapurikaupungissa tapahtuneelta. Samoin Lontoon terroriteot muutamaa vuotta myöhemmin.

Nyt on Isisin aika. Pariisi on ollut monien huulilla tänä viikonloppuna. Jälleen kuin kotioven takana tapahtuen järjetön väkivalta on silmiemme alla. Näkymätön vihollinen. Demokratiaa haastetaan. Isisin viha käy vapautta vastaan. Miten toimit EU? Miten käy Schengenin? Mitä teet Suomi?

Islamilaiset ääriliikkeet imevät oppinsa Koraanista, löytäen sieltä, sopivia kohtia painottaen, oikeutuksen ”pyhälle sodalle”. Alistu tai kuole on motto. Isis käy myös ”vääräuskoisten” muslimien kimppuun. Teoista kärsii siis myös islamilainen maailma.

Suomalaisena, eurooppalaisena kristittynä meidän suurimpana huolenamme eivät ole terroristijärjestöt, eivät pakolaistulvat, ei myöskään synkkä taloustilanne. Suurin hätä on Euroopan hengellinen pimeys, laajamittainen luopuminen Jumalasta. Uskon, että ongelmat Euroopassa johtuvat paljolti juuri tästä. Jumala sallii ihmisen tehdä omat valintansa, mutta jos tuo valinta kääntää selän Jumalalle; silloin myös  hän ottaa suojaavan kätensä pois. Ihminen niittää sitä mitä on kylvänyt.

Nyt on aika julistaa rohkeasti sitä evankeliumia, joka tuo valon tähän pimeyteen, jotta Suomen ja Euroopan suunta voisi muuttua, jotta Jumalan siunaava käsi voisi olla kansakuntien yllä! Kärsimme yhdessä niiden kanssa, jotka tänään kärsivät. Rukoillaan tänä päivänä Ranskan puolesta, että Jumalan lohdutuksen ja herätyksen aalto pyyhkäisisi tuon perheenjäsenemme yli! Je sui francais.

Matkakommentti: Unkari ja Itävalta

Kävin lomalla Unkarin pääkaupungissa Budapestissa ja Itävallan pääkaupungissa Wienissä elokuun lopussa. Pakolaiskriisi oli jo silloin aika kärjistynyt, mutta se ei juuri näkynyt katukuvassa kummassakaan kaupungissa. Enemmän se näkyi jo yli vuosi sitten Istanbulissa, kun siellä tuli silloin käytyä. Toki pakolaisia näissä kaikissa paikoissa varmasti on, mutta he ovat enimmäkseen läpikulkumatkalla, joten heitä ei niin paljon näe.

Enhän minä lähtenyt pakolaisia etsimäänkään. Enemmän minua kiinnosti tietää, mikä on hengellinen tilanne Keski-Euroopassa. Ja eihän se mikään hyvä ole. Unkarissa on Operaatio maailman mukaan 2,8% evankelisia uskovia ja Itävallassa vain 0,5%. Molemmissa maissa suurimman uskonnollisen ryhmän muodostavat katoliset, tosin Unkarissa on paljon muitakin ja sieltä löytyy mm. yksi Euroopan suurimmista juutalaisyhteisöistä. Evankelioitavaa silti riittää. En tavannut matkani aikana yhtäkään, joka olisi selkeästi elävässä uskossa, vaikka vierailin yhdessä suurimmista seurakunnista Euroopassa, Faith church nimisessä seurakunnassa. Heillä on haastattelemani henkilön mukaan 10 000 jäsentä. Aika paljon. Itse arvioisin salissa olleen tuhansia ihmisiä lauantai-illan kokouksessa. Se tuli taas huomattua, että pelkkä väkimäärä ei kerro kaikkea. Toki heidän joukossaan oli varmasti myös monia uskovia.

Budapest on hieno kaupunki (alla kuvassa, joen toisella puolella parlamenttitalo ja sen takana kaupungin keskustaa)

budapest

ja Unkarilla on pitkät perinteet. Satuin olemaan paikalla kun vietettiin jotain juhlaa maan perustajan muistolle. Unkarin perusti pyhä Stephen n. vuonna 1000 kun hän kääntyi kristityksi. Unkari on siis ollut jo kauan kristitty maa, mutta uskovia ei silti tai ehkä juuri siitä syystä ole kovin paljon. Tosin viime vuosikymmeninä seurakunnat ovat kasvaneet, neuvostoajan jättämän hengellisen tyhjyyden vuoksi. Silti työtä riittää ja työntekijöitä tarvitaan myös Unkarissa. Unkarin jälkeen kävin lyhyesti myös Wienissä (alla kuva kaupungin laidalta)

wien

Itävalta on selvästi kalliimpi maa kuin Unkari, lähes Suomen tasoa. Toki rakennukset ovat paremmassa kunnossa ja muutenkin kehitys edellä. Itävalta tunnetaan tietenkin Mozartista, Alpeista ja sieltä on lähtöisin myös konditoriot. Viimeksi mainitut ovat tosin yhtä hyviä myös Unkarissa, jossa ne ovat huomattavasti halvempia. Vähän aikaa nämä kaksi maata kuuluivatkin samaan valtioon. 1900-luvun alussa elettiin kulta-aikaa näissä maissa, mutta se kaikki meni ensimmäisen maailman sodan sytyttyä ja sen päättyessä Itävalta-Unkarin keisarikunta hajosi pienemmiksi valtioiksi. Nykyään Itävalta on enää pieni, mutta vauras valtio keskellä Eurooppaa. Vauras kaikessa muussa paitsi hengellisesti. Vierailin Wienin keskustan isossa kirkossa ja ilmapiiri oli hyvin uskonnollinen. Uskonto kyllä löytyy, mutta elävä usko on harvinaista. Rukoilkaamme myös Itävallan puolesta, että tämä katolisen taustan omaava, mutta hyvin maallistunut kansa löytäisi Jeesuksen pelastajakseen ja herrakseen ja siten omistaisi verrattomasti arvokkaamman aarteen ja ikuisen elämän.

Lopuksi vielä jae Luukkaan evankeliumin 10. luvusta. Ja hän sanoi heille: ”Eloa on paljon, mutta työmiehiä vähän. Rukoilkaa siis elon Herraa, että hän lähettäisi työmiehiä elonkorjuuseensa.”

Kurituksesta iloon!

Päivitystä edelliseen bloggaukseen: Kasvohermohalvaukseni on ollut paranemaan päin. Yhdentoista päivän ajan saatoin vain todeta kasvojen vasemman puolen asteittaisen toimintakyvyn menettämisen. Kolmantenatoista päivänä sitten jo suupieli hieman alkoi värähdellä, ja siitä päivittäin eloa on tullut lisää. Nyt jo kehtaa hymyilläkin! Vielä kuitenkin on vajausta, varsinkin silmän sulkeutumisessa. Samoin on vielä ajoittain häiritsevää jomotusta. Kiitos, jos olet muistanut rukouksissa!

Mielenkiintoista on ollut havaita, kuinka aivan viime päivinä on tullut sairauden pelkoa, joka välillä on tuntunut hyvinkin raskaana. Pienikin epämääräinen kipu tai tuntemus on mielen maailmoissa diagnosoitunut varmaksi, kivuliaaseen, hitaaseen kuolemaan johtavaksi taudiksi!

Toden totta; ihmisen elämä voi usein päättyä näin, mutta sen päivän murehtiminen etukäteen syö ilon jäljellä olevista päivistä.

Luin hebrealaiskirjeestä (Heb.12) kuinka Jeesus ”hänelle tarjona olevan ILON sijasta kärsi ristin, häpeästä välittämättä…” Jeesus on siis tehnyt tietoisen valinnan sinun ja minun vuokseni; hän on hyljännyt ilon, joka hänellä taivaassa oli, tullakseen sovittamaan meidän syntimme. Vapaaehtoisesti! Siksi oma murehtimiseni tuntuu oudolta. Minut ja sinut on kutsuttu iloitsemaan Jeesuksen antamasta vapaudesta; hän hylkäsi ilon, että meillä olisi ilo hänessä!

Sama heprealaiskirjeen luku puhuu myös Herran kurituksesta: (Heb.12:5b-6) ”Poikani, älä pidä halpana Herran kuritusta, äläkä menetä toivoasi, kun hän sinua nuhtelee; sillä jota Herra rakastaa, sitä hän kurittaa; ja hän ruoskii jokaista lasta, jonka hän ottaa huomaansa.”

Uuden Testamentin selitysteos Novum avaa jakeita näin: (Novum, osa 4, sivu 529) ”Jumala opettaa lapsiaan koetusten ja vaikeuksien avulla. Niinpä ne eivät suinkaan ole osoituksia Jumalan epäsuosioon joutumisesta, vaan päinvastoin merkki siitä, että hän rakkaudessaan antaa lapsilleen tarpeellisen kurituksen. Jumala sallii poikkeuksetta sen, jota hän todella rakastaa, toisinaan kokea vaikeuksia. Se ei tietenkään tarkoita, että hän lähettäisi koetuksia vain saadakseen aikaan tuskaa. Jos tässä sovelletaan sanojen ’kuritus’ ja ’rangaistus’ erilaisia merkityksiä, voimme sanoa, että Herra rankaisee vihollisiaan, mutta kurittaa lapsiaan. Rangaistus ilmentää hänen vihaansa, mutta kuritus on todiste hänen isällisestä rakkaudestaan ja huolenpidostaan.”

Kun opimme vastoinkäymisissä luottamaan rakastavaan Isäämme, ja siihen,että hän toimii aina parhaaksemme, saamme nähdä, että murheemme kääntyy iloksi! (Heb.12:11) ”Mikään kuritus ei tosin sillä kertaa näytä olevan iloksi, vaan murheeksi, mutta jälkeenpäin se antaa vanhurskauden rauhanhedelmän niille, jotka sen kautta ovat harjoitetut.”

Jos elämämme täällä ajassa olisi pelkkää myötätuulta, purtemme todennäköisesti ajautuisi ohjaamanamme vaarallisille vesille, pois Jumalan armon aalloilta. Isämme sallii meille myrskyjä ja omien purjeittemme repeytymisen, jotta pysyisimme hänen ohjaamanaan oikeassa kurssissa, aina perille saakka, rauhan satamaan.

(Raamatunjakeet KR38)

Sitten kun ummistan silmäni viimeisen kerran

Päänsärkypäivä… Toinen päivä.. : ”No mitä kummaa, kun ei päätä yleensä …” Kolmas.. :”Pitäisköhän mennä lääkäriin? No ei kai vielä.” Neljäs päivä: oksettaa.. Terveyskeskuksen aulassa ei ole ruuhkaa.

”Mielestäni toinen silmäluomesi sulkeutuu hitaammin kuin toinen. Parasta, että kirjoitan lähetteen neurologiselle. Eikä sitten omalla autolla.”

”Mihinkäs sitä mies ilman autoansa lähtee?!”

Taksin etupenkillä on hiljaista. RadioRock etäällä. Tutut maisemat kelautuvat pumpulimaisena. 16 euroa, kiitos KELA. Mittari nakutti sentään melkein viiskymppiä.

Keskussairaala. Ei jonoa. Kahden luukun kautta neurologian päivystykseen. Pahaenteinen(?)ranneke kertoo, että olen yhteiskunnan jäsen. QR-koodi ei toimi omalla puhelimella.

Käytävällä jo verenpaineet ja verikokeet. Odotusta.

”Kyllä. Toinen silmäluomi sulkeutuu hitaammin kuin toinen. Otetaan kuvat päästä ja kaulasta.”

Odotusta. Muitakin on. Hieman keskustelua. Miten voikin kaikkialla olla joku muukin. Aina sattuu ja tekee kipeää. Joku oli odottanut jo neljä tuntia.

”Laitetaan teille kanyyli varjoainetta varten.”

Kuvauspaikalla. ”Varjoaineen leviäminen saattaa tuntua lämmön tunteena kehossa, sitä ei tarvitse pelästyä.”

Kuuma vihlaisu käsivarressa, kurkkua puristaa, nivusia kuumottaa. Jos tämä lämpöä, niin mitä onkaan kuumuus?!Kuin salainen agentti vihollisen kidutettavana. Ajatus toi rohkeutta. Ohi on.

Odotusta. Outo ylähuuli. Varjoaineko jäi kiertämään?

” Alkava kasvohermohalvaus.” Irvistelen kahdelle lääkärille. Luvan kanssa. Hymy ei symmetrinen. Ei myöskään aito. Silmä ei mene kunnolla kiinni. Päähän virtaa veri. Se hyvä.

”Kontrolli kuukauden päähän. Jos oireet pahenee yhteyttä uudestaan.”

Linja-autopysäkillä. Kanyyli käsivarressa. Vielä täytyy palata.

Seuraava päivä.” Jos oireet pahenee niin ottakaa yhteyttä.” Niinhän se oli, ja niin kävi .

Sama ystävällinen lääkäri teekoossa. ”Selkeät oireet, nyt laittaisin sinut korvapolille vielä.”

”Kait sentään omalla autolla?”

Taas kahden luukun kautta. Ranneke. Tuttu kuvio. Odotusta vain vähän.

Lääkärin tittelinä ’erikoistuva’. Nyt ymmärrän. Varsinaiset lääkärit ovat erikoisia, erikoistuvat eivät vielä ole. Tämäkin on ihan mukava. Naurattaa. Vaistomaisesti lymyän vinoa hymyäni kämmenen alle.

Taas jumpataan ja kokeillaan sormenpäätä osumaan nenään. Osuu useimmiten. Äänirauta kallossa ja irti kallosta, refleksit polvista. Kotia.

Viisi vuorokautta. Joka päivä vähemmän liikettä. Rypyt häviää. ’Tyly’ ilme käy hyvin asiakaspalveluun, samoin iloiseksi kristityksi, seurakunnan sisäänheittäjäksi. Ehkä kukaan ei sitten uskaltaisikaan enää ulos, kun TUO on ovella.

”Sitten kun ummistan silmäni viimeisen kerran”-lauseen aloituksena joutaa kohdaltani romukoppaan. Silmien sulkeminenkin on Isän kädessä. Auki ne jäävät ne silmät, jos ei Herra anna voimia sulkea, vaikka kuinka olisit, mies, omalla autolla elämäsi ajellut.