Kun karismaatikot kävelevät Raamatun yli

Tässä kirjoituksessa käsittelen karismaattisuuteen liittyviä ongelmia ja vaaroja. Pidän itseäni myös karismaattisena, joten varoitan tässä samalla itseäni. Ensin olisi hyvä tietysti määritellä mitä se karismaattisuus on. Kun yleensä sanotaan, että joku on karismaattinen, sillä tarkoitetaan henkilön luontaisia kykyjä, voimakasta persoonaa, hyvää puhetaitoa ym. vastaavaa. Tämä pitää erottaa siitä, mitä Raamattu sanoo karismaattisuudesta. Raamatussa sillä tarkoitetaan yksinkertaisesti Pyhän Hengen toimintaa uskovissa. Sellainen, joka ei usko Jeesukseen ei voi Raamatun mukaan Pyhää Henkeä saada, joten tämä asia koskee vain uskovia. Toisaalta uskon myös, että ihminen, joka on aidosti uudestisyntynyt, niin hänessä ei voi asua pahaa henkeä (hän on irtisanoutunut paholaisesta). Uskosta osattomassa voi taas asua/vaikuttaa paha henki. Kaikilla ihmisillä on myös sielu, joka lisää oman mausteensa tähän soppaan.

Kun puhutaan karismaattisuudesta puhutaan yleensä lahjoista ja ilmiöstä, joten puhutaan niistä ensin vähän. Kun arvioidaan jotakin lahjaa tai ilmiötä, niin on tärkeä arvioida lähdettä. Lähteitä voi siis olla kolme erilaista. Joko Jumala, inhimmillinen sielu tai perkele. Esimerkiksi profetia voi olla mistä tahansa näistä. Tai siinä voi jopa olla osia eri lähteistä (esim. aitoon Jumalalta tulevaan profetiaan lisätään joitakin omia ajatuksia). Sen takia mitään profetiaa ei voi ottaa koettelematta vastaa. Juuri siksi Raamatussakin sanotaan (1: Tess. 5:19-21): ”Henkeä älkää sammuttako, profetoimista älkää väheksykö, mutta koetelkaa kaikki ja pitäkää se mikä on hyvää.” Eli tämä ei helppo asia. Tähän ei voi suhtua mustavalkoisesti. Monesti me haluttaisiin mennä jompaan kumpaan äärilaitaan. Osa ajattelee, että jos profetia ei välttämättä ole Jumalasta, niin mihin niitä sitten tarvitaan? Eikö pelkkä Raamattu riitä? Toiset taas ottavat mielellään kaikki profetiat vastaan koettelematta niitä. Raamattu ei kuitenkaan kehoita kumpaankaan näistä. Ensimmäiset sortuvat väheksymään profetiaa ja siten jopa sammuttamaan Hengen toimintaa. ”Millä oikeudella te rajoitatte Hengen toimintaa?” Kysyvät karismaatikot heiltä ihan oikeutetusti. Toisaalta karismaatikot sortuvat itse helposti jälkimmäiseen, eli he eivät koettele ja arvioi profetioita ja muita ilmiöitä, vaan pitävät kaikkea Jumalan työnä. Jotkut jopa kieltävät arvioimasta, koska se heidän mielestään tuhoaa ilmapiirin. Tämä johtaa pahimmillaan todella haitallisiin ylilyönteihin ja jopa johtaa ihmisiä harhaan, jos profetiat menevät Raamatun opetusta tärkeämmiksi.

Mutta kuten äskeisestä Raamatun kohdasta nähdään, tuo on täysin epäraamatullinen ajattelutapa. Raamattu nimenomaan kehoittaa arvioimaan kaikkea ja pitämään VAIN sen mikä on hyvää. Ei siis ottamaan kaikkea varauksetta vastaan. Tämä sama koskee tietysti kaikkia muitakin ilmiöitä. Asia voi ulkopuolelta näyttää samalta, vaikka se olisi eri lähteestä. Siksi mitään ilmiötä ei voi arvioida vain sen perusteella, miltä se näyttää. Pitää mennä syvemmälle. Onko tämä toiminta/ilmiö yhteensopivaa Raamatun periaatteiden kanssa? Mitä hedelmää se saa aikaan, ei vain lyhellä aikavälillä, vaan myös pitkällä? Miten itse koen asian sisimmässäni? Koenko rauhaa vai ahdistusta (tämä on subjektiivisempi tapa arvioida, mutta tukee muita tapoja)? Lisäksi ne joilla on hengen erottamisen armolahja, voivat käyttää myös sitä ilmiöiden arvioimiseen.

No tämä ei kuitenkaan ole ainut ongelma mikä liittyy karismaattisuuteen. Se, että korostetaan voimaakkaasti lahjoja ja Jumalan voimaa, voi johtaa laiminlyönteihin muilla osa-alueilla. Yksi tälläinen on Hengen hedelmä. Galattalaiskirjeessä (5:22-26) Paavali kertoo Hengen hedelmästä näin: ”Mutta Hengen hedelmä on rakkaus, ilo, rauha pitkämielisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, sävyisyys, itsehillintä. Näitä vastaan ei ole laki. Ne jotka ovat Kristuksen Jeesuksen omia, ovat ristiinnaullineet lihansa himoineen ja haluineen. Jos me Hengessä elämme, valtakaamme myös Hengessä. Älkää tavoitelko turhaa kunniaa, ärsytellen ja kadehtien toisianne.”

Joidenkin karismaatikkojen elämästä tämä näyttää puuttuvan lähes kokonaan. Tasapuolisuuden nimissä on sanottava, että samasta ongelmasta kärsii monesti myös ei-karismaattiset. Tässä ei siis ole kysymys mistään ulkoisesta, vaan nimenomaan sisäisistä asioista. Minkalainen luonne meillä on. Jotkut ajattelevat, että meillä on se luonne mikä on, eikä se voi muuttua. Jos näin olisi, silloin Hengen hedelmää ei olisi olemassa. Tässä ei ole nimittäin kyse siitä minkalainen ihmisen luonne on luonnostaan, vaikka monilla voi ollakin näitä luonteenpiirteitä, vaan siitä, että Jumala saa yliluonnollisesti aikaan meissä tälläistä luonteenlaatua ja käyttäytymistä. Jos karismaatikot laiminlyövät tämän alueen ja ajattelevat, että he voivat käyttäytyä miten huvittaa, niin he kävelevät kyllä pahasti Raamatun yli.

Paavali oli ehkä karismaattisempi kuin kukaan muu. Silti hän sanoo Roomalaiskirjeessä (15:1-2) että: ”Meidän vahvojen tulee kantaa heikkojen vajavaisuuksia eikä elää itsellemme mieliksi. Olkoon kukin meistä lähimmäiselleen mieliksi hänen parhaakseen, että hän rakentuisi.” lisäksi ensimmäisessä Korinttilaiskirjeessä (10:32-33) hän sanoo: ”Älkää olko loukkaukseksi juutalaisille, älkää kreikkalaisille älkääkä Jumalan seurakunnalle. Minäkin yritän kaikessa kelvata kaikille. En etsi omaa hyötyäni vaan monien, että he pelastuisivat.”

Tätä ei nyt pidä ymmärtää niin, että me emme voisi sanoa mitään, mikä voi loukata muita. Raamatun sanoma on sellainen, että se loukkaa monia. Jeesuskin loukkasi puheillaan monesti kuulijoitaan, jopa niin pahasti, että monet lopettivat hänen seuraamisen. Silti hän ei pyydellyt sanomisiaan anteeksi, koska siihen ei ollut mitään syytä. Jos Jumalan sana loukkaa meitä, niin se saa loukatakin. Se johtaa Jumalan mielenmukaiseen murheeseen, josta myös Paavali puhuu (2. Kor 7:8-10): ”Vaikka teinkin teidät murheelliseksi kirjeelläni, en kadu sitä. Jos kaduinkin nähdessäni, että tuo kirje – vaikkapa vain vähänksi aikaa – saattoi teidät murheelliseksi, niin nyt iloitsen. En iloitse siitä, että tulitte murheelliseksi, vaan siitä, että murheenne koitui teille parannukseksi. Murheenne oli Jumalan mielenmukaista, joten emme aiheuttaneet teille mitään vahinkoa. Jumalan mielenmukainen murhe näet saa aikaan parannuksen, joka koituu pelastukseksi ja jota ei tarvitse katua. Maailman murhe sen sijaan tuottaa kuoleman.”

Eli Paavalikin aiheutti loukkaantumista sanomallaan, mutta hän teki kaikkensa, ettei hänen käytöksensä loukkaisi tarpeettomasti ketään. Siitä kun ei ole mitään hyötyä vaan ainoastaan haittaa. Se saa aikaan vain maailman murhetta. Sen tähden meidän karismaatikkojen pitää aina muistaa tämä. Käyttäydytään Kristuksen arvon mukaisella tavalla, niin ettei turhaan ärsytetä muita. Siitä kun on sekin haitta, että ne jotka siitä eniten loukkaantuu, ovat juuri niitä ei-karismaattisia, joiden me nimenomaan haluasimme myös täyttyvän Hengellä (ja siten tulevan myös karismaattisiksi) ja huonosti käyttäytymällä saamme juuri päinvastaisen tuloksen, se kun antaa heille taas yhden (teko)syyn lisää vastustaa kaikkea karismaattisuutta.

Lopuksi rakkaat veljet ja siskot. Ei suotta loukata toisiamme ja jos loukkaannumme itse jostakin niin annetaan anteeksi, koska siihen Raamattu meitä kehottaa. Ei sammuteta Henkeä, mutta koetellaan kaikki ja pidetään se mikä hyvää on. Antaa sen huonon mennä vaan ohi. Ei sitä aina tarvise niin vakavasti ottaa. Me ollaan kuitenkin kaikki vajavaisia. Ollaan armollisia toisiamme kohtaan ja tavoitelkaamme kukin tahollamme sitä, ettemme olisi vaan itsellemme mieliksi, vaan etsisimme myös toistemme parasta.

Harhaoppeja metsästämässä

On se mahtavaa olla oikeassa! Sen lisäksi on niin hienoa, että muut ovat väärässä. Tämän asenteen voi hienosti viedä myös teologiaan eli oppiin Jumalasta. Ah, oikea oppi, tuo niin autuaaksi tekevä oikea oppi. On se vaan hieno asia. Jumala on laitettu hienoon pakettiin, joka on muotoiltu erilaisista opeista. Pohjana kolmiyhteys, siihen vähän ristin teologiaa päälle ja oppi seurakunnan järjestyksestä katoksi. Oppi Jumalan luonteesta, hänen toiminnastaan, siitä mitä hän tekee ja miten. Ja varsinkin siitä mitä hän ei missään tekisi. Kultahampaat nyt ei ainakaan voi olla Jumalasta! Se menee jo liian pitkälle. Vai mitä? Jos joku sitten ei pysy tässä meidän opissamme, niin hän on sitten luonnollisesti harhaoppinen. Ja sellaisiahan pitää harttaa, niin Raamatussakin sanotaan. Ja harhaopit ovat kaiken lisäksi erittäin vaarallisia. Jos sellaisen vaikutukseen joutuu, vaikkapa täysin huomaamatta, niin siinä vilpitönkin uskova eksyy pian pois pelastuksen armosta. Ja koska harhaopit ovat niin vaarallisia, niin sitten käytetään kaikki aika niiden etsimiseen ja arvioidaan toisia seurakuntia ja julistajia, mikä niiden julistuksessa ja elämässä on pielessä. Ja huomio keskitetään ennen kaikkea sanoihin ja oppiin, ei niinkään itse työn hedelmään tai Jumalan voimaan. Siis nimenomaan muiden arviointiin, eikä oman tilan tutkimiseen.

Joku voi minun kirjoituksen ironisesta sävystä päätellä, että minulla olisi jotain oppeja vastaan. Näin ei kuitenkaan ole. Minulla ei ole mitään oppeja vastaan. Eikä edes jotain tiettyjä käytäntöjä, joita voisi jopa perinnäissäännöiksikin kutsua. Mutta sen huomion haluaisin tehdä, että mitäköhän Jumala mahtaa ajatella tästä kaikesta?

Minä en tietenkään voi vastata Jumalan puolesta, mitä hän ajattelee. Rohkenen kuitenkin esittää oman arvioini. Mutta ennen sitä haluan mainita, että olen itsekin syyllistynyt tähän yllämainittuun monesti. Pahiten ehkä ennen uskoontuloa. Minä olin mielestäni niin oikeaoppinen. Vaikka en ollut itse edes uudestisyntynyt! Ja myös jonkun verran uskoontulon jälkeen, kun usko oli vasta vähän päässyt kasvamaan. Ja siinä vaiheessa on toki hyvä ollakin vähän varovainen erilaisten oppien kanssa.

Onko kuitenkaan niin, että oppi on kaikista tärkein asia? Ymmärrykseni mukaan Raamattu on enemmän elämäkeskeinen kuin oppikeskeinen. Opin joutuu aina rakentamaan, jos sen haluaa tehdä, aika hajanaisesti todelliseen elämään sijoitetuista tapahtumista. Eli tärkeämpää vaikuttaakin olevan se, miten me elämme elämämme kuin se mitä me ajattelemme Jumalasta. Tämä voi kuulostaa meille vähän radikaalilta ajatukselta, koska kirkko on koko historiansa käyttänyt opin muotoiluun, mutta juutalaisille se on täysin luonnollinen ajatus. Heille on tärkeämpää elää pyhää elämää valittuna kansana, kuin niinkään määritellä Jumalaa, vaikka toki he tässä epäonnistuvat ilman Jeesusta. En toki halua yhtään väheksyä opin tärkeyttä. Se minkalainen kuva/ymmärrys meillä on Jumalasta vaikutta suuresti siihen, miten elämme.

Tämäkään ei kuitenkaan ole kaikista tärkeintä. Kaikista tärkeintä on sanoma. Hyvä uutinen, ilosanoma Jeesuksesta, joka vapautti meidät synnin ja kuoleman vallasta! Jos käännymme omilta teiltämme Jeesuksen puoleen ja laitamme uskomme ja luottamuksemme häneen, niin pelastumme. Roomalaiskirje 10:9 sanoo: ”Jos sinä suullasi tunnustat, että Jeesus on herra ja sydämessäsi uskot, että Jumala on hänet kuolleista herättänyt olet pelastuva” Siis hyvin selkeä ja yksinkertainen sanoma. Jos sen ottaa vastaan niin pääse sisälle Jumalan valtakuntaan, muuta ei tarvita. Toki tästä sanomasta voi opin vääntää, eikä se väärin ole, mutta se ei kuitenkaan ole itse tarkoitus.

Yksi oppiin liittyvä ongelma on se, että sanallisesti rajallinen oppi ei voi koskaan kertoa/kuvata kaikkea siitä minkalainen Jumala oikeasti on. Toki se voi kuvata jotakin osaa Jumalasta tai hänen luonteestaan, mutta oppi ei yksin riitä. Me tarvitsemme myös aidon kokemuksen Jumalasta. Elävän suhteen elävän Jumalan kanssa. Juuri siitä Kristinuskossa on kyse. Jeesus on ainoa tie Jumalan luo. Taivaassa saamme kokea tämän kaikessa täyteydessään, kun saamme nähdä Jumalan kasvoista kasvoihin, mutta jo täällä maan päälle samme maistaa esimakua siitä, mitä on tuleva. Toivottavasti kukaan ei tyydy pelkkään oppiin tai tietoon Jumalasta!

Ja mitä vielä tulee oppeihin, niin yksi ongelma on siinä, että vaikka jokainen pitää itseään oikeaoppisena, niin kukaan ei sitä täysin puhtaasti ole, paitsi tietenkin Jumala yksin. Siksi, jos me tuomitsemme toisiamme liian tiukkojen opillisten standardien perusteelle, joudulle lopulta toteamaan kaikki harhaoppisiksi, jopa itsemme. Sen takia oppi ei voi olla ensisijainen kriteeri yhteydelle vaan, ennemmin Hengen yhteys. Jos Jumala hyväksyy jonkun omakseen (Pyhän Hengen täyteys on tästä selvä merkki, koska kukaan maailmassa elävä ei voi saada Pyhää Henkeä), niin ketä me ollaan sanomaan, että hän ei kuulu Jumalan valtakuntaan?

Mitä sitten tulee harhaoppihin, niin toki ne ovat vaarallisia ja niitä on syytä varoa. Raamatussa varoitetaan monessa kohtaa harhaoppien turmiollisesta vaikutuksesta. Jopa itse Jeesus varoittaa opetuslapsia tulevasta eksytyksestä. Meidän ei kuitenkaan kannata kiinnittää liikaa huomiota tähän. Miksi? Paavali sanoo Efesolaiskirjeen neljännessä luvussa, että kun kasvamme Kristuksessa hengelliseen aikuisuuteen, emme enää ole opintuulten heiteltävissä. Toisin sanoen, väärät opit eivät pääse horjuttamaan uskoamme, puhumattakaan pelastuksesta pois eksymisestä. Sen lisäksi Paavali kertoo Tessalonikalaisille, miksi jotkut sitten joutuvat harhaoppien eksyttämiksi. Hän sanoo, että he joutuvat valheen eksyttämiksi, koska eivät ottaneet rakkautta totuuteen voidakseen pelastua (2. Tess. 2:10). Jeesus myös antaa opetuslapsille yksinkertaisen ohjeen eksytyksen välttämiseksi; valvokaa. Mitä valvominen sitten tarkoittaa? Minusta kaikista loogisin merkitys tälle on; rukousta ja Jumalan läsnäolossa olemista. Varsinkin kun Jeesus itse rukoilee Getsemanessa pian tämän käskyn antamisen jälkeen ja kehoittaa väsyneitä opetuslapsia myöskin valvomaan ja rukoilemaan kanssaan.

Eli yhteenvetona, mihin meidän tulee keskittyä tai mihin ainakin itse haluan keskittyä: Rukoukseen, Kristus keskeiseen elämään, evankeliumin julistamiseen, sanan opettamiseen ja tekemään kaikkia niitä hyviä tekoja, mitkä Jumala on meille edeltäkäsin valmistanut. Näihin olen pyrkinyt myös tällä kirjoituksellani. Siunattua päivää sinulle!

Je suis francais

Lapsuuteni 70-luvulla eläneenä, nyt keski-ikäihmisenä, voi vain hämmästellä kuinka seesteiseksi tuo kultareunapilvin varustettu maalaismaisema tänä päivänä maalautuu. Suomi oli kaukana täällä jossakin, etäällä kaikesta hulinasta ja sotien melskeestä, turvallisen brezneviläisen äiti- Venäjän syleilyssä. Kekkonen oli, on ja tuleva on. Sellaista oli elämän kevät.

Sitten tuli joku Koivisto, jonka sanottiin jatkavan presidenttinä. Mikään täällä maan päällä ei sittenkään ollut ikuista. Ensin meni Breznev, perässä Kekkonen. Ikuisesti betonoituun Suomi-idylliin alkoi ilmaantua hiushalkeamia. Pysyvyyden aikakausi, ja samassa lapsuus, alkoi rapautua; oranssit keittiökaappien ovet muuttivat väriään, pompan nappi hävisi autotallista ja heinäseipäät pellolta.

Politiikan ja maailmantapahtumien seuraamisesta muistan varsin vähän, enemmän kiinnosti urheilu. Moskovan ja Los Angelesin boikottikesäolympialaisia muistan harmitelleeni. Pienen pojan mieleen on jäänyt Reaganiin kohdistunut murhayritys. Olin silloin noin 10-vuotias. Idän ja lännen välinen kylmä sota oli normaali tila. Kauhun tasapaino pysyi yllä ydinaseitten kilpavarustelulla. Lopulta aseita oli kyllin paljon tuhoamaan koko maapallo. Tältä vältyttiin, kylmän sodan voi katsoa päättyneeksi Neuvostoliiton hajoamiseen v.1991.

Melkein heti Neuvostoliiton murtumisen jälkeen Suomi ryhtyi hakemaan jäsenyyttä Euroopan Yhteisöstä. Ja kansanäänestyksen jälkeen lopulta eduskunta päätti liittymisestä, ja EUn jäsenenä Suomi aloitti vuoden 1995 alussa. Suomi on liittynyt myös Schengenin sopimukseen. Sopimuksen allekirjoittaneet maat muodostavat ns, Schengen-alueen, joilla on yhteinen rajavalvonta ja vapaa liikkuvuus alueen sisällä.

Suomesta on siis tullut lapsuusaikojen Kekkoslovakian sijaan eurooppalaiset mitat täyttävä moderni Suomi. Länsimaa. Demokratia. Viimeksimainitut kaksi määritelmää ovat olleet koetuksella WTC-tornien sortumisesta lähtien. 11.9.2001 muuttui meidän monen turvaidyllimme lopullisesti. Varsovan liiton ja Naton välinen kylmä sota ja ydinpelote oli kuitenkin ihmismielelle selkeä ideologinen ja määrätyllä tavalla avoin vastakkainasettelu. Nyt näyttämölle astui salakavala näkymätön vihollinen, joka lentää päin torneja, tarkoituksenaan surmata mahdollisimman monta viatonta siviiliä. Iskun tekijäksi ilmoittautui Al Qaida.

Pystyimme hyvin samaistumaan järkyttyneiden amerikkalaisten tuskaan ja hätään. Länsimaisessa demokratiassa tapahtunut tragedia tuntui läheiseltä kuin naapurikaupungissa tapahtuneelta. Samoin Lontoon terroriteot muutamaa vuotta myöhemmin.

Nyt on Isisin aika. Pariisi on ollut monien huulilla tänä viikonloppuna. Jälleen kuin kotioven takana tapahtuen järjetön väkivalta on silmiemme alla. Näkymätön vihollinen. Demokratiaa haastetaan. Isisin viha käy vapautta vastaan. Miten toimit EU? Miten käy Schengenin? Mitä teet Suomi?

Islamilaiset ääriliikkeet imevät oppinsa Koraanista, löytäen sieltä, sopivia kohtia painottaen, oikeutuksen ”pyhälle sodalle”. Alistu tai kuole on motto. Isis käy myös ”vääräuskoisten” muslimien kimppuun. Teoista kärsii siis myös islamilainen maailma.

Suomalaisena, eurooppalaisena kristittynä meidän suurimpana huolenamme eivät ole terroristijärjestöt, eivät pakolaistulvat, ei myöskään synkkä taloustilanne. Suurin hätä on Euroopan hengellinen pimeys, laajamittainen luopuminen Jumalasta. Uskon, että ongelmat Euroopassa johtuvat paljolti juuri tästä. Jumala sallii ihmisen tehdä omat valintansa, mutta jos tuo valinta kääntää selän Jumalalle; silloin myös  hän ottaa suojaavan kätensä pois. Ihminen niittää sitä mitä on kylvänyt.

Nyt on aika julistaa rohkeasti sitä evankeliumia, joka tuo valon tähän pimeyteen, jotta Suomen ja Euroopan suunta voisi muuttua, jotta Jumalan siunaava käsi voisi olla kansakuntien yllä! Kärsimme yhdessä niiden kanssa, jotka tänään kärsivät. Rukoillaan tänä päivänä Ranskan puolesta, että Jumalan lohdutuksen ja herätyksen aalto pyyhkäisisi tuon perheenjäsenemme yli! Je sui francais.

Matkakommentti: Unkari ja Itävalta

Kävin lomalla Unkarin pääkaupungissa Budapestissa ja Itävallan pääkaupungissa Wienissä elokuun lopussa. Pakolaiskriisi oli jo silloin aika kärjistynyt, mutta se ei juuri näkynyt katukuvassa kummassakaan kaupungissa. Enemmän se näkyi jo yli vuosi sitten Istanbulissa, kun siellä tuli silloin käytyä. Toki pakolaisia näissä kaikissa paikoissa varmasti on, mutta he ovat enimmäkseen läpikulkumatkalla, joten heitä ei niin paljon näe.

Enhän minä lähtenyt pakolaisia etsimäänkään. Enemmän minua kiinnosti tietää, mikä on hengellinen tilanne Keski-Euroopassa. Ja eihän se mikään hyvä ole. Unkarissa on Operaatio maailman mukaan 2,8% evankelisia uskovia ja Itävallassa vain 0,5%. Molemmissa maissa suurimman uskonnollisen ryhmän muodostavat katoliset, tosin Unkarissa on paljon muitakin ja sieltä löytyy mm. yksi Euroopan suurimmista juutalaisyhteisöistä. Evankelioitavaa silti riittää. En tavannut matkani aikana yhtäkään, joka olisi selkeästi elävässä uskossa, vaikka vierailin yhdessä suurimmista seurakunnista Euroopassa, Faith church nimisessä seurakunnassa. Heillä on haastattelemani henkilön mukaan 10 000 jäsentä. Aika paljon. Itse arvioisin salissa olleen tuhansia ihmisiä lauantai-illan kokouksessa. Se tuli taas huomattua, että pelkkä väkimäärä ei kerro kaikkea. Toki heidän joukossaan oli varmasti myös monia uskovia.

Budapest on hieno kaupunki (alla kuvassa, joen toisella puolella parlamenttitalo ja sen takana kaupungin keskustaa)

budapest

ja Unkarilla on pitkät perinteet. Satuin olemaan paikalla kun vietettiin jotain juhlaa maan perustajan muistolle. Unkarin perusti pyhä Stephen n. vuonna 1000 kun hän kääntyi kristityksi. Unkari on siis ollut jo kauan kristitty maa, mutta uskovia ei silti tai ehkä juuri siitä syystä ole kovin paljon. Tosin viime vuosikymmeninä seurakunnat ovat kasvaneet, neuvostoajan jättämän hengellisen tyhjyyden vuoksi. Silti työtä riittää ja työntekijöitä tarvitaan myös Unkarissa. Unkarin jälkeen kävin lyhyesti myös Wienissä (alla kuva kaupungin laidalta)

wien

Itävalta on selvästi kalliimpi maa kuin Unkari, lähes Suomen tasoa. Toki rakennukset ovat paremmassa kunnossa ja muutenkin kehitys edellä. Itävalta tunnetaan tietenkin Mozartista, Alpeista ja sieltä on lähtöisin myös konditoriot. Viimeksi mainitut ovat tosin yhtä hyviä myös Unkarissa, jossa ne ovat huomattavasti halvempia. Vähän aikaa nämä kaksi maata kuuluivatkin samaan valtioon. 1900-luvun alussa elettiin kulta-aikaa näissä maissa, mutta se kaikki meni ensimmäisen maailman sodan sytyttyä ja sen päättyessä Itävalta-Unkarin keisarikunta hajosi pienemmiksi valtioiksi. Nykyään Itävalta on enää pieni, mutta vauras valtio keskellä Eurooppaa. Vauras kaikessa muussa paitsi hengellisesti. Vierailin Wienin keskustan isossa kirkossa ja ilmapiiri oli hyvin uskonnollinen. Uskonto kyllä löytyy, mutta elävä usko on harvinaista. Rukoilkaamme myös Itävallan puolesta, että tämä katolisen taustan omaava, mutta hyvin maallistunut kansa löytäisi Jeesuksen pelastajakseen ja herrakseen ja siten omistaisi verrattomasti arvokkaamman aarteen ja ikuisen elämän.

Lopuksi vielä jae Luukkaan evankeliumin 10. luvusta. Ja hän sanoi heille: ”Eloa on paljon, mutta työmiehiä vähän. Rukoilkaa siis elon Herraa, että hän lähettäisi työmiehiä elonkorjuuseensa.”

Kurituksesta iloon!

Päivitystä edelliseen bloggaukseen: Kasvohermohalvaukseni on ollut paranemaan päin. Yhdentoista päivän ajan saatoin vain todeta kasvojen vasemman puolen asteittaisen toimintakyvyn menettämisen. Kolmantenatoista päivänä sitten jo suupieli hieman alkoi värähdellä, ja siitä päivittäin eloa on tullut lisää. Nyt jo kehtaa hymyilläkin! Vielä kuitenkin on vajausta, varsinkin silmän sulkeutumisessa. Samoin on vielä ajoittain häiritsevää jomotusta. Kiitos, jos olet muistanut rukouksissa!

Mielenkiintoista on ollut havaita, kuinka aivan viime päivinä on tullut sairauden pelkoa, joka välillä on tuntunut hyvinkin raskaana. Pienikin epämääräinen kipu tai tuntemus on mielen maailmoissa diagnosoitunut varmaksi, kivuliaaseen, hitaaseen kuolemaan johtavaksi taudiksi!

Toden totta; ihmisen elämä voi usein päättyä näin, mutta sen päivän murehtiminen etukäteen syö ilon jäljellä olevista päivistä.

Luin hebrealaiskirjeestä (Heb.12) kuinka Jeesus ”hänelle tarjona olevan ILON sijasta kärsi ristin, häpeästä välittämättä…” Jeesus on siis tehnyt tietoisen valinnan sinun ja minun vuokseni; hän on hyljännyt ilon, joka hänellä taivaassa oli, tullakseen sovittamaan meidän syntimme. Vapaaehtoisesti! Siksi oma murehtimiseni tuntuu oudolta. Minut ja sinut on kutsuttu iloitsemaan Jeesuksen antamasta vapaudesta; hän hylkäsi ilon, että meillä olisi ilo hänessä!

Sama heprealaiskirjeen luku puhuu myös Herran kurituksesta: (Heb.12:5b-6) ”Poikani, älä pidä halpana Herran kuritusta, äläkä menetä toivoasi, kun hän sinua nuhtelee; sillä jota Herra rakastaa, sitä hän kurittaa; ja hän ruoskii jokaista lasta, jonka hän ottaa huomaansa.”

Uuden Testamentin selitysteos Novum avaa jakeita näin: (Novum, osa 4, sivu 529) ”Jumala opettaa lapsiaan koetusten ja vaikeuksien avulla. Niinpä ne eivät suinkaan ole osoituksia Jumalan epäsuosioon joutumisesta, vaan päinvastoin merkki siitä, että hän rakkaudessaan antaa lapsilleen tarpeellisen kurituksen. Jumala sallii poikkeuksetta sen, jota hän todella rakastaa, toisinaan kokea vaikeuksia. Se ei tietenkään tarkoita, että hän lähettäisi koetuksia vain saadakseen aikaan tuskaa. Jos tässä sovelletaan sanojen ’kuritus’ ja ’rangaistus’ erilaisia merkityksiä, voimme sanoa, että Herra rankaisee vihollisiaan, mutta kurittaa lapsiaan. Rangaistus ilmentää hänen vihaansa, mutta kuritus on todiste hänen isällisestä rakkaudestaan ja huolenpidostaan.”

Kun opimme vastoinkäymisissä luottamaan rakastavaan Isäämme, ja siihen,että hän toimii aina parhaaksemme, saamme nähdä, että murheemme kääntyy iloksi! (Heb.12:11) ”Mikään kuritus ei tosin sillä kertaa näytä olevan iloksi, vaan murheeksi, mutta jälkeenpäin se antaa vanhurskauden rauhanhedelmän niille, jotka sen kautta ovat harjoitetut.”

Jos elämämme täällä ajassa olisi pelkkää myötätuulta, purtemme todennäköisesti ajautuisi ohjaamanamme vaarallisille vesille, pois Jumalan armon aalloilta. Isämme sallii meille myrskyjä ja omien purjeittemme repeytymisen, jotta pysyisimme hänen ohjaamanaan oikeassa kurssissa, aina perille saakka, rauhan satamaan.

(Raamatunjakeet KR38)

Sitten kun ummistan silmäni viimeisen kerran

Päänsärkypäivä… Toinen päivä.. : ”No mitä kummaa, kun ei päätä yleensä …” Kolmas.. :”Pitäisköhän mennä lääkäriin? No ei kai vielä.” Neljäs päivä: oksettaa.. Terveyskeskuksen aulassa ei ole ruuhkaa.

”Mielestäni toinen silmäluomesi sulkeutuu hitaammin kuin toinen. Parasta, että kirjoitan lähetteen neurologiselle. Eikä sitten omalla autolla.”

”Mihinkäs sitä mies ilman autoansa lähtee?!”

Taksin etupenkillä on hiljaista. RadioRock etäällä. Tutut maisemat kelautuvat pumpulimaisena. 16 euroa, kiitos KELA. Mittari nakutti sentään melkein viiskymppiä.

Keskussairaala. Ei jonoa. Kahden luukun kautta neurologian päivystykseen. Pahaenteinen(?)ranneke kertoo, että olen yhteiskunnan jäsen. QR-koodi ei toimi omalla puhelimella.

Käytävällä jo verenpaineet ja verikokeet. Odotusta.

”Kyllä. Toinen silmäluomi sulkeutuu hitaammin kuin toinen. Otetaan kuvat päästä ja kaulasta.”

Odotusta. Muitakin on. Hieman keskustelua. Miten voikin kaikkialla olla joku muukin. Aina sattuu ja tekee kipeää. Joku oli odottanut jo neljä tuntia.

”Laitetaan teille kanyyli varjoainetta varten.”

Kuvauspaikalla. ”Varjoaineen leviäminen saattaa tuntua lämmön tunteena kehossa, sitä ei tarvitse pelästyä.”

Kuuma vihlaisu käsivarressa, kurkkua puristaa, nivusia kuumottaa. Jos tämä lämpöä, niin mitä onkaan kuumuus?!Kuin salainen agentti vihollisen kidutettavana. Ajatus toi rohkeutta. Ohi on.

Odotusta. Outo ylähuuli. Varjoaineko jäi kiertämään?

” Alkava kasvohermohalvaus.” Irvistelen kahdelle lääkärille. Luvan kanssa. Hymy ei symmetrinen. Ei myöskään aito. Silmä ei mene kunnolla kiinni. Päähän virtaa veri. Se hyvä.

”Kontrolli kuukauden päähän. Jos oireet pahenee yhteyttä uudestaan.”

Linja-autopysäkillä. Kanyyli käsivarressa. Vielä täytyy palata.

Seuraava päivä.” Jos oireet pahenee niin ottakaa yhteyttä.” Niinhän se oli, ja niin kävi .

Sama ystävällinen lääkäri teekoossa. ”Selkeät oireet, nyt laittaisin sinut korvapolille vielä.”

”Kait sentään omalla autolla?”

Taas kahden luukun kautta. Ranneke. Tuttu kuvio. Odotusta vain vähän.

Lääkärin tittelinä ’erikoistuva’. Nyt ymmärrän. Varsinaiset lääkärit ovat erikoisia, erikoistuvat eivät vielä ole. Tämäkin on ihan mukava. Naurattaa. Vaistomaisesti lymyän vinoa hymyäni kämmenen alle.

Taas jumpataan ja kokeillaan sormenpäätä osumaan nenään. Osuu useimmiten. Äänirauta kallossa ja irti kallosta, refleksit polvista. Kotia.

Viisi vuorokautta. Joka päivä vähemmän liikettä. Rypyt häviää. ’Tyly’ ilme käy hyvin asiakaspalveluun, samoin iloiseksi kristityksi, seurakunnan sisäänheittäjäksi. Ehkä kukaan ei sitten uskaltaisikaan enää ulos, kun TUO on ovella.

”Sitten kun ummistan silmäni viimeisen kerran”-lauseen aloituksena joutaa kohdaltani romukoppaan. Silmien sulkeminenkin on Isän kädessä. Auki ne jäävät ne silmät, jos ei Herra anna voimia sulkea, vaikka kuinka olisit, mies, omalla autolla elämäsi ajellut.

Heijastuksia

Luin  jokin aika sitten tätä sivustoa  ja muistin taannoin  saaneeni kutsun osallistua kirjoittamiseen. Kerroin kutsujalle  yrmeästi että minulla tuskin on mitään rakentavaa sanottavaa- ja selitin että en tahdo latistaa toisten ehkäpä lennokkaampaa ja hedelmällisempää vaellusta omalla marinallani- niin ja valehtelemaa  en rupea! Mitä sanottavaa minulla on? Opettaminen ei kuulu minun avuihini,eikä tämä ehkä ole oikea paikka sadun kertomiselle. Asia jäi sikseen kunnes joitakin päiviä sitten mieleeni palasi tapahtuma vuosien takaa.

Opiskelija tyttönä

 ollessani   juoksulenkillä  löysin taivaan  heijastuksen kuralammikosta.

Heijastaja ei ollut  huolella puhdistettu peili,

ei kirkasvetisen järven rasvatyyni pinta,

eikä  edes kerrostalon  ikkunan lasinen  peilauspinta.

EI, vaan taivaan ikkunaksi ylennettiin sateen  maantien kuoppaa muodostama lammikko,

jonka lävitse autot päristivät

roiskuttaen  sen kuraista vettä ympäriinsä.

Aina uudelleen, auton  mentyä  lammikko tyyntyi

ja  taivaan kuva  ilmestyi sen pintaan.

IHMEELLISTÄ !

Mitä lätäkkö tekee?

Pinnistää pintansa heijastajaksi?

Kurssittaa itseään paremmaksi ?

Kiipeää tikkaille ollakseen parempi heijastaja?

Mitkä ovat heijastamisen edellytykset?

Taivas ON ja kuralammikko ON

ja jos  lammikon ja taivaan välillä ole esteitä

 heijastaminen  tapahtuu.

Kuralammikon saarna painui syvälle minuun

uskallanko, uskallammeko uskoa,

että kun Jeesus asuu meissä,

voimme heijastaa taivasta myös silloin kun meillä ei ole

omasta mielestämme mitään sanottavaa,

kysymykset ovat liian suuria ääneen lausuttaviksi , vastaukset

katoavat eikä jäljelle jää juuri muuta kuin

tietoisuus siitä että

ilman hänen voimaansa

matka jäisi tähän.

Uskalletaan uskoa että

hän  joka voi käyttää aasia puhemiehenään

ja saada kuralammikon saarnaamaan

 ei tarvitse meidän

puolustelujamme.

 Hän ei  pelkää sitä,

että rehellisyytemme

 saattaisi hänet huonoon valoon.

KIITOS armostasi Jeesus

kiitos että saan olla

rehellisesti keskeneräinen

väsynyt, vihainen ja ymmällä.

kosketa jokaista minua ja

jokaista  lukijaa voimallisella armollasi

J. Ahvonen

Kumare´- alkaisinko guruksi?

Ihmisellä on sisäänrakennettu tarve tulla rakastetuksi, vaikka karskeimmat meistä ei sitä suostuisi myöntämään. Rakkaus ja sen puute pyörittää maailmaa ja myös isoa bisnestä. Rakkaus on universaalia todellisuutta uskontokunnasta tai kansanryhmästä huolimatta. Rakkauden kieli on yhteinen, menet mihin maailmankolkkaan tahansa, löydät kaikkialta ihmisiä, joilla on rakkauden nälkä ja jano. Oli kyse lapsesta tai aikuisesta, kaipaamme rakkautta ja riudumme, jos emme koe olevamme sen kohteena.

Rakkauden ja hyväksynnän puute saa ihmisen tekemään epätoivoisiakin tekoja ja hassahtamaan hyväksikäytetyksi; Auervaaroja on niin miehissä kuin naisissakin. Rahat häviävät tililtä kilpaa haihtuvan rakkauden kanssa. Jäljelle jää häpeää ja itsesyytöksiä: ”Kuinka saatoinkaan olla näin sinisilmäinen?” Rakkauden puute sumentaa järjen.

Katsoin YleAreenasta Docventure-ohjelmapaikalla dokumentin: Kumare´. Hindulaistaustaisen Vikram Gandhin ohjaama dokkari. Hän halusi selvittää gurujen aitoutta niin Yhdysvalloissa kuin Intiassa. Hän totesi monen gurun olevan guru oman edun tavoittelemiseksi. Tässä ei tuntunut juuri olevan eroa intialaisilla ja amerikkalaisilla `virkaveljillä´. Mutta annetaanpa wikipedian määritellä guru:

Guru

Tämä artikkeli kertoo uskonnollisesta opettajasta. Sanan muista merkityksistä katso täsmennyssivu.

Guru (sanskritiksi गुरु, ’opettaja’) on hindulaisuudessa henkilökohtainen, valaistunut uskonnollinen opettaja. Sanan varsinainen merkitys tulee tavuista gu, joka tarkoittaa varjoa ja samalla henkistä sekä älyllistä tiedon puutetta (Avidya), sekä ru, joka tarkoittaa hälventämistä taikka hajottamista. Guru neuvoo ja opastaa heitä, jotka tietävät vähemmän.

Henkilökohtaista opetusta on pidetty intialaisissa uskonnoissa arvossa, ja pyhien kirjoitusten opetukset siirtyivät suullisessa muodossa gurulta oppilaalleen. Oppilas asui yleensä gurunsa luona ja palveli häntä. Bhakti-liikkeen myötä hindulaisuuden guruja alettiin pitää henkisen totuuden ruumiillistumina ja siten jumalallisina. Ainakin yhdessä lahkossa oppilaita kehotettiin luovuttamaan mielensä, ruumiinsa ja omaisuudensa gurulleen. Uskonnollista itseoppineisuutta pidetään edelleen epäuskottavana.

Tiibetinbuddhalaisilla guru (tiibetiksi tsawe lama) on valaistuneen Buddhan ilmentymä. Gurun valintaa painotetaan paljon, se tulisi tehdä huolellisesti, ehkä jopa vuosien kriittisen tarkkailun jälkeen. Kun gurun on valinnut, vajrayanan mukaan syntyy hyvin vahva side, jonka rikkominen ei ole suositeltavaa. Gurun ohjeita on siis noudatettava tarkkaan ja uskollisesti. Kerrotaan jopa oppilaasta, joka noudatti gurunsa ohjeita uskollisesti saavuttaen lopulta valaistumisen. Sitten hän palasi gurun luokse kiittämään tätä. Huomatessaan oppilaan valaistuneen, guru pyysi tätä ryhtymään opettajaksi, jotta hänkin saisi kunnon ohjausta.

Sikhiläisyydessä guruja olivat ensimmäiset kymmenen opettajaa. Guru Nānakin kuollessa 1539 hän nimesi seuraajansa. Myöhempinä aikoina gurut omaksuivat myös sotilasjohtajan toimia. Kymmenes ja viimeinen guru, Gobind Singh, julisti ennen kuolemaansa (1708), että perimys oli tullut loppuun.

Näin wikipedia. Guru siis neuvoo ja opastaa heitä, jotka tietävät vähemmän.

Vikram Gandhi päätti dokumentissaan mennä askelta pidemmälle ja alkaa guruksi. Hän antoi parran kasvaa ja vaihtoi pukeutumistyylinsä gurumaiseksi, loi oman oppinsa ja metodinsa ja kehitti omia jooga-liikkeitä. Mainittakoon, että Vikram oli hindutaustaisesta perheestä, joka oli muuttanut Yhdysvaltoihin. Vikram oli siis USAn kansalainen ja eli amerikkalaista elämää. Hän muisti mummonsa olleen harras hindu ja Vikram muisti myös mummonsa intialaisen aksentin, jonka hän kopioi .  Kumare´oli syntynyt!

Pienellä mainostuksella häntä pyydettiin opettajaksi erilaisiin kokoontumisiin, lähinnä joogapiireihin. Ulkoiselta habitukseltaan hän todellakin näytti gurulta, ja oli mielenkiintoista huomata kuinka henkisyyteen uppoutuneet ihmiset alkoivat nähdä hänessä jotain erityistä, jotain suurta ja ihailtavaa. Huvittavaa oli, että Kumare´jopa hyvin suoraan sanoi seuraajilleen, ettei hän ole se, joksi he häntä luulevat, ja että hän on epäaito, mutta nämä pitivät sitä vain jotenkin suurena opetuksena!

Kumare´n opetuksen tavoitteena oli , että hänen seuraajansa ymmärtäisivät, että ei ole olemassa ketään ulkopuolista gurua, vaan että jokainen voisi löytää sisältä itsestään oman elämänsä gurun.

Dokumentin lopussa koko juoni paljastetaan. Kumare’ saapuu länsimaalaisena Vikramina paikalle. Aluksi seuraajajoukko on hämmentynyt, mutta puhkeaa sitten spontaaneihin taputuksiin. Pieni osa joukosta poistuu, mutta suurin osa porukasta jää. Ohjelman lopputeksteissä mainitaan, että 14stä opetuslapsesta 10 piti Vikramiin edelleen yhteyttä. Moni oli kokenut Kumare’n opetukset merkittäväksi elämänsä muutoskohdaksi, vaikka koko hahmo oli feikkiä!

Niinkuin aikaisemmin mainitsin rakkauden kaipuu saa ihmisen tekemään irrationaalisia tekoja. Arviointikyky heikkenee, ja faktojakaan ei haluta nähdä, ei kuulla, jos vain joku täyttää vajeen, joka sydämessä huutaa. Siksi elämään mahtuu niin paljon suuria pettymyksiä. Arkielämämme kumare’t paljastuessaan repivät rikki jo ennestään repaleista sielua. Toiset jäävät roikkumaan ’guruun’ kiinni, toiset menettävät viimeisenkin luottamuksensa ihmisiin ja kovettavat itsensä.

Ryhtyisinkö itse guruksi? Saisin olla ihmisten huomion ja rakkauden kohteena? Olisihan se huippua, että ihmiset pitäisivät minua niin jumalallisen viisaana, että lähtisivät oppini mukaan elämään ja minua seuraamaan minne vain menisin. Taitaa kuitenkin olla niin, että guruna oleminen olisi sisäisesti aika yksinäinen ammatti. Kaikki olisivat koko ajan tarvitsemassa viisaita neuvojani ja opastusta elämäänsä.

Kyllä kristillisessä kentässäkin guruja löytyy, tai ainakin samankaltaisessa asemassa olevia hengen jättiläisiä, jotka ovat kaikkia muita uskovia ylempänä kaikessa tiedossa ja viisaudessa. Tällaisten gurujen tunnusmerkkinä on, että he yleensä ovat aina oikeassa ja ovat saavuttaneet sellaisen aseman yhteisössään, ettei heidän toimiaan kukaan rajoita, eikä valvo.

Todellisena haasteena voidaan seurakunnissa pitää myös sitä, miten uskoon tulleet ihmiset kasvatetaan juurtumaan Kristukseen, eikä ihmiseen. Uskoon tullut ihminen helposti kiintyy liikaa ihmisauttajaansa, ja huomaamatta voi tulla tällainen oppilas/guru-asetelma. Joskus eläinmaailmasta tuttua vieraannuttamista, kaikessa harkinnassa ja rakkaudessa, tulisi soveltaa. Uuden Jeesuksen seuraajan huteria jalkoja tulisi rohkaista ottamaan rohkeasti omia askelia.

Terveessä seurakuntamallissa ei ole guru-hallintoa, joka rakentuu yhden ihmisen varaan. Jumalan seurakunnassa Jeesus on seurakunnan pää, me ihmiset sitten olemme jäseniä tuossa Kristus-ruumiissa.Valtaa ei tule antaa yhdelle.

Kumare’n opetus oman sisäisen gurunsa löytämisestä on tietysti tätä uuden ajan henkistymiseen ja omaan itseen keskittymisen kulttuuria.

Miten tätä sisäisen gurun löytämisen ajatusta voisi verrata kristityn vaellukseen?

Jokainen uskova ihminen on kutsuttu palvelemaan omalla paikallaan. Jokaiselle on tehtävä. Vierastan sellaista hengellisyyttä, jossa jonkun tietyn evankelistan tai muun julistajan kintereillä juostaan paikkakunnalta toiselle; kokouksesta toiseen. Vuodesta toiseen.

Mielestäni jotain omassa uskonelämässä on pielessä, jos se rakentuu tällaisesta kiertolaisuudesta. Tällainen vaeltelu ei anna sellaista kasvualustaa kuin omassa seurakunnassa palveleminen, vaikkei kotiseurakunta aina niin huikaisevia kokemuksia ja vavistuksia antaisikaan, se on kuitenkin malli, jonka Raamattu antaa. Mallilla on siunauksensa. Joskus se on kätketty, joskus saadaan nähdä näkyviäkin. Pointti on siinä, että Jumalan suunnitelma on toimia seurakunnan kautta. Seurakunta on Kristuksen asettama toimintamalli. Hän on hyväksi nähnyt asettaa sinut ja minut paikallemme paikallisseurakuntaan.

Rakkauden kaipuu. Paavali kehottaa efesolaiskirjeessä miehiä rakastamaan vaimojaan ”niinkuin Kristus rakasti seurakuntaa.” Paavali sanoo myös, että Jeesus ”antoi itsensä alttiiksi seurakunnan edestä.”Jeesus tarjoaa rakkauden nälkään ja janoon tyydytyksen. Hän rakasti seurakuntaansa; sinua ja minua niin paljon, että antoi henkensä, että me saisimme elää ikuisesti. Uskomalla häneen, meistä ei kuitenkaan tule oman elämämme guruja, mutta meistä tulee eläviä lähteitä, jotka pulppuamme ikuisen elämän vettä. Tuo elävä vesi on Raamatun Jumalan lahjoittamaa todellista rakkautta, joka on Kristuksen veren kautta meille armosta annettu.

 

Pipo kireällä? – uskovan suhde alkoholiin

Minulla ei ole ollut koskaan varsinaista alkoholiongelmaa. Vuoteen 2004 asti olin todennäköisesti kulutustottumuksiltani keskiverto alkoholin käyttäjä. Vapaapäiviin alkoholi kuului olennaisena osana viinin, oluen ja väkevien muodossa. Etelä-eurooppalaiseen tapaan pastan kyytipoikana sopi viini, jonka jälkeen suomalaiseen tapaan muita juomia päälle. Mielestäni ilo ilman viinaa oli teeskenneltyä; alkoholin tuoma rentoutuminen tuntui välttämättömältä tarpeelta. Oli vaikea kuvitella viikonloppua ilman juomista.

Kesällä 2003 alkoi omituinen prosessi. Yhtenä kauniina, krapulaisena aamuna, herätessä huomasin ajattelevani, etten enää halunnut tätä oloa elämääni. Toki useimmiten vastaavanlainen aamu alkaa samalla ajatuksella, mutta tämä kokemus oli jotenkin erilainen. Jälkeenpäin ajatellen Jumala oli puuttunut elämääni tavalla, jota en tuolloin ymmärtänyt Jumalan toiminnaksi. Elämäni  aikajana muutettiin tuona aamuna eri asentoon; matka muutokseen oli alkanut.

Tuli syksy, tuli talvi. Kännääminen oli poissa. Juomiseni oli parin oluen nauttimista silloin tällöin. Kaipuuta vanhaan en tuntenut. Sitten tuli kriisejä eri asioissa, joiden keskellä koin jääväni täysin yksin. Koin, ettei ollut ketään, jolle olisin voinut taakkani jakaa. Sellaista yksinäisyyttä ja epätodellisen tuntuista, sumuista  kokemusta en ollut koskaan kokenut. Se tuntui pelottavalta, ahdistavalta puristukselta.

Olisi ollut helppo ratkaisu tarttua pulloon ja saada hetkeksi helpotusta, mutta oli ihmeellistä, että tuo `kanava`oli kokonaan suljettu, ehdottomasti. Se syvensi avuttomuuttani, koska olin vieläkin yksinäisempi ilman alkoholin antamaa autuasta unohdusta.

Jälleen voin jälkeenpäin ymmärtää Jumalan suunnitelmaa; Jos tuona ahdistuksen päivänä olisin hakenut apua pullosta, en olisi nöyrtynyt ottamaan apua vastaan Jumalalta. Nopeasti tapahtuneiden vaiheiden jälkeen huomasin kokeneeni muutoksen sisäisessä maailmassani. Kristinuskon Jumala, Jeesus Kristus, jota en ollut elämääni etsinyt, oli `löytänyt`minut. Alkoi uudenlainen matka. Jälleen oli epätodellinen sisäinen olo, mutta tuo kokemus oli jotain positiivista, pysyvää hyvää oloa; iloa ilman viinaa- teeskentelemättä.

Matka jatkui sitten uskovana eteenpäin. Kriisiin johtaneet asiatkin menivät parempaan suuntaan. Minulla oli hyvä suhde olueen: muutama silloin tällöin, mutta nyt uskoon tulleena mieltäni askarrutti kysymys: Sopiiko olut uskovalle? Toinen päivä olin asian kanssa sujut, mutta toisena päivänä taas epäröin ja kamppailin omantuntoni kanssa.

Komerosta löytyi vielä muutama salkku laivatuliaisia, ja koin, että ne käytettyäni vaihdan juomakseni ykkösoluen nelosen sijaan… Kun aika koitti, että laivalaatikot loppuivat ajattelin sitten siirtyä pilsneriin. En halunnut luopua oluesta kokonaan, koska pidin oluen mausta.

Omatuntoni oli kuitenkin herkkä, ja ajatus pilsnerinkin ostamisesta aiheutti epävarmuutta. Asia ei ollutkaan niin yksinkertainen kuin olin ajatellut. Päätin kuitenkin hankkia korillisen. Sitten vielä Prisman käytävällä ostoskärryyn nojaten jahkasin ostoani. Päätöstä miettiessäni, kuinka ollakaan, vastaan työntelee ostoskärryjä seurakunnan pastori kysellen kuulumisia! Enhän minä voinut kertoa millaisilla asioilla olin; kaljakaupassa juuri uskoon tullut uusi seurakuntalainen!

Ymmärsin tämän tapauksen niin, että ilmeisesti taivaallinen Isäni ei halunnut minun enää kertakaikkiaan edes pilsneriä juovan. Kori jäi hankkimatta, tähän päivään asti.

En koe olevani absolutisti. En tuomitse niitä, jotka juovat. En vain omantuntoni tähden juo. En ole juomatta sentähden, että olen uskovainen. Uskossa oleminen ei ole minkään lain, eikä sääntöjen noudattamista, vaan vapaudesta käsin elämistä. Kristus täytti Mooseksen lain ja säädökset, joita ihminen ei heikkoudessaan kykene täyttämään. Hän täytti ne, ettei minun tarvitse. Elän armosta ja vain armosta. Se, ettei minun tarvitse käyttää päihteitä on Jumalan minulle lahjoittamaa armoa. Minä voin vain ihmetellä kuinka kaikki oikein kävi.

Olen vapaa. Mutta yhtä aikaa ymmärrän myös, ettei kaikille käy samalla tavalla. Moni uskova kamppailee alkoholiriippuvuuden kanssa. Miksi ei vapautusta tule? Raamattu sanoo, etteivät juomarit saa periä Jumalan valtakuntaa.(1.Kor.6:10). Mitä armo tarkoittaa tällaisen sisaren tai veljen kohdalla: uskossa, mutta kiinni päihteissä?

Jumalan armo on ihmeellinen: Jos vanhurskas lankeaa syntiin, ja hän syntinsä tunnustaa, hän saa armon Jumalan silmien edessä Jeesuksen sovintoveren kautta. Vaikka uskova lankeaisi samaan syntiin uudelleen ja uudelleen, hän aidosti katuessaan saa syntinsä anteeksi ja saa aloittaa puhtaalta pöydältä!

Tämä ei todellakaan tarkoita sitä, että voisimme tieten tahtoen tehdä syntiä. ”Sillä jos me tahallamme teemme syntiä, päästyämme totuuden tuntoon, niin ei ole enää uhria meidän syntiemme edestä.”(Heb.10:26). Eli jos sydämessämme kadumme, saamme anteeksi, mutta jos tahallamme rikomme Jumalan tahtoa vastaan, emme ole anteeksiannon alla. Tästäkin tilasta toki voi tehdä parannuksen ja pyytää syntejään anteeksi. Jumala vaikuttaa uskovassa tahtoa tehdä parannusta. Ilman Jumalaa ihminen elää omien halujensa mukaan, eikä edes ymmärrä miksi pitäisi tehdä parannusta.

Yksiselitteistä vastausta siihen, miksi toinen vapautuu esim.päihderiippuvuudesta uskoon tullessa, ja toinen ei, on mahdotonta antaa. Vaikka annamme elämämme tietoisesti Jeesukselle, matkaa teemme kuitenkin edelleen tässä rajoittuneessa ihmisruumiissa. Synti roikkuu meissä kiinni, vaikka meistä on tullut `uusia luomuksia`. Kamppailemme erilaisten riippuvaisuuksien, sairauksien, ihmissuhdeongelmien kanssa.

Uskoon tullessa Jeesus tulee ihmisen sydämeen Pyhän Hengen muodossa. Tuo henki vaikuttaa tahtoa elää Jumalan mielen mukaista elämää, ja nimenomaan Hengen vaikuttama omantunnon ääni ohjaa ihmistä oikeaan suuntaan. Ihmisen omatunto ilman Jumalan henkeä taas toimii ihmisen omien kokemusten ja halujen ohjaamana. Ihmisen `oma`omatunto venyy tarpeen tullen; mikä minua eniten hyödyttää, ratkaisee.

Tärkeää on, myös suhteessa alkoholiin, kuulla Jumalan hengen vaikuttamaa omantunnon ääntä. Sitä kuunnellen ääni todennäköisesti kehottaa etsimään vastauksia Raamatusta,Jumalan Sanasta. Raamatun Sana on toisinaan nopeavaikutteinen, joskus hitaasti liukeneva, mutta aina lääkitsevä. Oli millaisesta haavasta tai vaivasta kyse, apu tulee ylhäältä!

”Älkää juopuko viinistä, sillä siitä tulee irstas meno, vaan täyttykää hengellä”(Ef.5:18). Raamatun selkeä opetus on, ettei alkoholista tule juopua. Voidaan puhua `porttiteoriasta`, jossa yksi teko avaa toisen portin jne. Juopumisen aiheuttamat seuraamukset ovat meidän kaikkien nähtävissä yhteiskunnassamme. Perheväkivaltaa, avioeroja, henkirikoksia, liikenneonnettomuuksia, tapaturmia, sairauksia… Juopottelun kulttuuri on ihmiskuntaa tuhoavaa, ja se myös käy yhteiskunnalle kalliiksi.

”Älä katsele viiniä, kuinka se punoittaa, kuinka se maljassa hohtaa ja helposti valahtaa alas. Lopulta se puree kuin käärme ja pistää kuin myrkkylisko. Silmäsi outoja näkevät, ja sydämesi haastelee sekavia.”(Sananl.23: 31-33) Alkoholin kavaluus piilee myös sen hitaasti kalvavalla muodolla; se kietoo käyttäjäänsä pikku hiljaa. Annosmäärät kasvavat, koska teho kärsii tottumuksen myötä. Sitä mukaa riippuvuus voimistuu. Työssä käyvälle ihmiselle työn ja vapaan rytmi rajoittaa kulutusta. Usein eläköityessä korkki sitten lopullisesti hukkuu. Näitä surkeita ihmiskohtaloita joukossamme on paljon; lopulta myrkkylisko pistää!

Usein kuulemani alkoholin puolustuspuhe Raamattuun vetoamalla: ”Joihan Jeesuskin viiniä.” Tuo lause on varmasti myös totta. Jeesus tuskin oli absolutisti. Viini oli tuohon aikaan Lähi-Idän kulttuurin ruokajuoma, on sitä vielä tänäänkin. Mutta kerrottiinko Jeesuksesta, että hän olisi örveltänyt ja rähissyt kännissä lähiöbaarissa? Kirjoitettiinko hänelle rikesakkoja kadulle virtsaamisesta? Heräsikö hän selviämisasemalta sapatin jälkeisenä aamuna? Saiko hän potkua Vuorisaarnaan rohkaisuryypyistä? Ei liene aihetta vastata.

”Kaikki on minulle luvallista, mutta ei kaikki ole hyödyksi; kaikki on minulle luvallista, mutta minä en saa antaa minkään itseäni vallita.”(1.Kor. 6:12) Niinkuin aikaisemmin kerroin, emme uskossa elävinä elä enää lain alaisina. Siksi periaatteessa kaikki on sallittua. Muistetaan kuitenkin omantunnon `laki`, joka velvoittaa kristittyä elämään Jumalan tahdossa, kun me haluamme hänen henkensä johdatuksessa kulkea. Henki haluaa varjella ihmiskehoa,PyhänHengen temppeliä. Meitä kehotetaan kirkastamaan Jumalaa ruumiissamme, koska emme ole enää itsemme omia, vaan meidät on ostettu kalliisti Kristuksen verellä.Suhde alkoholiin voidaan sitä kautta löytää, eikä se ole edes kovin monimutkaista.

Juopottelun osa tuli jo selväksi. Onko alkoholista sitten mitään hyötyä?

Paavali kehottaa Timoteusta: ”Älä enää juo vain vettä, vaan käytä vähän viiniä vatsasi tähden ja usein uudistuvien vaivojesi vuoksi.”(1.Tim.5:23) Viinin lääkinnällinen vaikutus tuntuu ehkä nykypäivänä vieraalta, mutta tuohon aikaan se oli ilmeisen käytetty hoitomuoto erilaisissa vaivoissa.

Viinin ilahduttava vaikutus. Psalmissa 104 ylistetään Jumalaa ja hänen tekojansa. Jakeissa 14-15 sanotaan: ”Sinä kasvatat ruohon karjalle ja kasvit ihmisen tarpeeksi. Niin sinä tuotat maasta leivän ja viinin, joka ilahuttaa ihmisen sydämen…” Uskon, että alkujaan viini annettiin ihmiselle nautittavaksi ilolla, niinkuin muutkin tuotteet, mutta synti on pilannut tuon ilahduttamisen niin monien osalta. Rehellinen hyödyn ja haitan punnitseminen näyttää tien totuuteen. Muistetaan se kavala myrkkyliskon pisto!

Vielä yksi asia, eikä suinkaan vähäisin. Jos sinulla uskova sisar tai veli ei ole ongelmaa suhteessa alkoholiin, ja olet vapaa nauttimaan vaikkapa lasin viiniä illallisesi kanssa; kuinka pitäisi suhtautua siihen mitä lasillisesi saa aikaan lähimmäisessäsi?

Muistan varmasti koko ikäni Patmos lähetyssäätiön silloisen toiminnanjohtajan Leo Mellerin todistuksen hänen Israelin matkaltaan vuosia takaperin.Hän oli vetämässä matkaryhmää, ja heidän hotellissaan oli jokin juhlapäivä, jonka kunniaksi hotellin omistaja halusi tarjota ruuan yhteydessä jonkin maljan. Meller kertoi, että vaikka hän ei käyttänyt alkoholia, hänkin kohteliaisuuden osoituksena hotellin pitäjää kohtaan otti lasista siemauksen. Tarina jatkui niin, että vuosia myöhemmin Suomessa eräällä paikkakunnalla Patmos-tilaisuudessa eräs mies tuli hänen luokseen ja sanoi: ”Leo Meller, älkää enää koskaan ottako alkoholia! Olin matkallanne Israelissa vuosia takaperin. Olen alkoholisti ja olin silloin kuivilla,mutta kun näin ,että Leo Mellerkin otti lasista niin ajattelin, että minäkin voin ottaa. Otin, ja siitä alkoi pitkä ratkeaminen.”

Ystäväni, emme ole vastuussa vain itsestämme, vaan myös toisistamme. Vaikka jokainen itse kaataa kurkkuunsa sen mitä kaataa, meidän ei pidä virittää ansaa heikolle lähimmäisellemme. (1.Kor.8: 9-12)          ” Katsokaa kuitenkin, ettei tämä vapautenne koidu heikoille loukkaukseksi. Sillä jos joku näkee sinun, jolla on tieto, aterioivan epäjumalan huoneessa, eikö hänen omatuntonsa, kun hän on heikko, vahvistu epäjumalille uhratun syömiseen? Sinun tietosi kautta turmeltuu silloin tuo heikko, sinun veljesi, jonka tähden Kristus on kuollut. Mutta kun te näin teette syntiä veljiä vastaan ja haavoitatte heidän heikkoa omaatuntoaan, niin teette syntiä Kristusta vastaan.”

 

Raamatunkatkelmat kirkolliskokouksen 1933/38 käännöksestä

Aina mun pitää

Elettiin noin vuotta 1979 tai 1980. Olin saanut jostain vaatekuormasta käytetyn mustan nahkarotsin. Kymmenvuotiaan niskassa takki oli ainakin neljä numeroa liian suuri, mutta minusta se sopi minulle oikein hyvin; olinhan mielestäni kova rokkari. Ja heti näyttämään naapuriin serkuille. Serkkutyttö, joka oli minua vanhempi ja ymmärsi nykymusiikista, sitten tokaisi: ”Sähän olet ihan kuin Maukka!” Minä siihen hätäisen loukkaantuneesti:” Ite oot moukka!”

Maukka Perusjätkä oli punk- hemmo, joka soitti lavalla vähemmän perinteistä soitinta; nimittäin moottorisahaa ja lauloi ”säpinää”! Se oli kova juttu siihen aikaan. Radikaalia. Punk kolahti pieneen mieheen, vaikka Maukka ei erityisesti kuulunutkaan suosikkeihin. Niin… ja äiti vei jollain verukkeella rotsinkin johonkin pienen pojan ulottumattomiin, joten se punk- aalto pukeutumisen osalta päättyi siihen.

Monet suomalaiset punk-yhtyeet muuttuivat vuosien saatossa pehmeämpään suuntaan. Aatteen palo yhteiskuntakriittisyydestä ja anarkiasta sammui soittajien vanhetessa, ja elämän tasaantuessa. Myös musiikin kuluttajissa tapahtui sama kehitys. Musiikkimaku muuttui, ja tultaessa 80-luvun puoliväliin punk oli taas marginaalisessa asemassa. Punk- aalto tuli ja meni. Jäi vain pieni jäännös sinnittelemään trendeistä välittämättä. Yksi heistä oli koulukaverini Kaitsu, joka valtavirtaa uhmaten kynti irokeesi tuulessa hulmuamatta omalle tyylilleen uskollisena kesät ja talvet. Punk jättää jäljen.

Vuosi 2015. Hallitus vaihtuu, Ukrainassa ja Lähi-Idässä kuohuu yhä, Isis on tapetilla, puolustusvoimat muisti kirjeellä, mutta kansa kohisee PKN:stä. Punk on tehnyt paluun! Aalto on noussut jälleen. On syntynyt ilmiö nimeltä Pertti Kurikan Nimipäivät. Vaikka Euroviisuista ei loppukilpailupaikkaa auennut, yhtye sai kotimaassa voittajien vastaanoton. Valtaa pitävät vaviskaa, punk on tullut paljastamaan sen mikä mätii ja haisee! Kehitysvammaisen maailmassa se voi tarkoittaa sitä, että elämälle asetetaan ulkopuolelta sääntöjä, joita ns. terveillä ei ole. En ole asiantuntija, mutta minua puhutteli viisuteksti juuri tuolla tavalla: `Valtaapitävä` määrittelee sen miten sinun kuuluisi käyttäytyä, että olisit niinkuin kehitysvammaisen kuuluu: `terveitten`norminasettajien armoilla. PKN sanoo sen suoraan: ”Aina mun pitää!”

Minä odotan sitä päivää, että jostain Rymättylän vanhainkodista nousee senioripunk-bändi sanoittamaan maailman kuulla, millaiset tunnot laitoksessa elävällä ikäpolvella on. Metsäkukkien sijasta raikaisi ”Aina mun pitää nukkua, aina mun pitää pissata!” Kummatkin sellaisia asioita, jotka ainakaan minulta ei käskien onnistu. Pelottava tulevaisuus. Kenellä on valta minun elämääni? Onko minulla oikeus omaan elämään vammaisena tai vanhana? Kuullaanko minun hiljaista toivettani? Entä jos minulle ei riitäkään se yksi kahvikupillinen, vaan haluaisin kolme? Saanko tahtoni läpi vai määritteleekö hoitohenkilöstö sen mitä haluan?

Ei ole mikään uusi oivallus ajatella Jeesus nasaretilaista aikansa punk-hahmona. Punk-aalto alkoi Jeesuksen aloitettua toimintansa, kun ”taivasten valtakunta oli tullut lähelle”hänen kauttaan. Jeesus rakasti heikompiosaisia, köyhiä, sairaita, halveksittuja veronkerääjiä, ilotyttöjä… Heidän kanssaan hän vietti aikaa, ja heistä moni lähti kulkemaan Jeesus-tietä.

Mutta Jeesus puhui valtaapitäviä vastaan. Ennen kaikkea sen ajan hengellistä valtaeliittiä vastaan. Hän tunnisti fariseusten hapatuksen, ulkokultaisuuden ja perinnäissäännöt. Jeesus haistoi mädän ja julisti suoraan vallanlinnaketta vastaan. Siksi häntä vainottiin ja lopulta lyötiin ristille. Äärimmäisyyteen asti punk-asenteella, aatteesta tinkimättä, totuus julki. Samalla tuli kannettua maailman synnit. Ei mikään turha artisti!

Jeesus-aalto levisi nopeasti Jerusalemista sen aikaiseen tunnettuun maailmaan. Sanoma syntien anteeksiannosta Jeesuksen kautta oli ja on niin radikaali, että vielä 2000n vuoden jälkeenkin se saavuttaa, valloittaa ja vapauttaa synnin sitomia ihmissydämiä!

Miten sitten sopii punk tällaiselle keski-ikäiselle tavikselle? Minulla on joskus punk-päiviä. Silloin nurisen vähän kaikkea vastaan. Usein ihan itsekseni, toisinaan radikaalisti jopa vaimolle. Monen monta kertaa olen nähnyt mätää omassa uskonvaelluksessani, ja ihmetellyt Jumalan suunnitelmaa: Tätäkö tämä elämä nyt sitten on? Missä on se hohdokas uskontäyteinen elämä. Miksi kaikki tämä kuivuus ja näköalattomuus? Mihin on hävinnyt kipinä; radikaali hehku, joka kuumensi vastauskoontulleen sydäntä?

”Aina mun pitää rukoilla, aina mun pitää täyttyä hengellä, aina mun pitää käydä seurakunnassa!”

Kuka on vallanpitäjä minun elämässäni? Kuka on sinun hallitsijasi? Raamattu opettaa, että uskovassa ihmisessä taistelee keskenään henki ja liha. Henki tahtoo tehdä sitä mikä on Jumalan tahto, mutta liha, joka on liitossa sielunvihollisen kanssa tahtoo toista. Tämä lihallinen luonto vallanpitäjänä tuottaa ongelmia elämäämme. Se on tällaisen keski-ikäisen taviksenkin lähin vihollinen. Se, joka tahtoo elää hengessä, sillä on hengen mieli.Pyydetään Jeesusta antamaan meille tahtoa ja voimaa elää hengessä ja totuudessa radikaalia Jeesus-punk-elämää. SÄPINÄÄ!!!