LUOVUUS UUDEN SYNNYTTÄJÄNÄ

Luova ihminen on eteenpäin pyrkivä, koska hänellä on kyky nähdä uusia mahdollisuuksia. Hänelle on elinehtona toimia vapaasti etsiessään uusia menetelmiä. Menettäessään vapautensa ja ilonsa, hänen luovuutensa näivettyy. Hän on kuin häkkilintu, joka ei pääse vapaasti lentämään.

Luova ihminen on vaaraksi perinteisiin tapoihin tottuneille. Hänen elämäntapansa voi jopa ärsyttää turvalliseen rutiiniin kääriytyneitä. Luova ihminen on vastuullinen ja harkitseva, kokonaisuuksia hallitseva, mutta ei paikalleen jähmettynyt. Hänellä on kyky nähdä ajan merkeistä uusia mahdollisuuksia toimia yhteisön parhaaksi.

Luovuuden uhkia on tutkittu ja yksi keskeinen on pakkoluominen kilpailutilanteessa. Tiukan kontrollin alla pakkotilanteessa luovuus ei pääse esille parhaimmillaan, vaikka uuden synnyttämiseenkin voi olla hyväksi ulkopuolinen kannustus. Ei myöskään harkitsematon yltiöpäisyys, jossa kannustimena uuden luomiseen on vain halu tulla esille ideoineen. Sokea yltiöpäisyys näkyy sekasortona, eikä koidu siunaukseksi kellekään.

Seurakunnassa tarvitaan luovuutta, joka on Jumalan luonteenpiirre. Luovuus on myös Jeesuksen vahvuuksia. Hän todistaa Sanassaan miten Isä ja Hän luovat jatkuvasti uutta. Ei siis tarvitse olla paikalleen jämähtänyt, ei seurakuntana eikä yksilönä.

Missä ja miten luovuus toimii parhaiten? Jumalallisena voimana sen inspiroiva vaikutus toimii parhaiten rukoilevassa henkilössä. Koska luovuus tulee Isältä, on ikään kuin automaatio, että rukoileva seurakunta on ajassaan herkästi toimiva, uudistuva, ihmisten tarpeet tunnistava ja apua antava yhteisö. Toiseksi luovuus ei ole ostettavissa eikä myöskään selkeästi saatavissa opiskelun kautta. Se ei ole ihmisviisauteen sidottu vaan sitä saa anomalla Isältä.

Luovuuden tarkoitus ei ole tuhota vanhoja toimintatapoja. Usein innostutaan luovuuden vimmassa katkaisemaan puusta hedelmääkin kantavat oksat. Rakentava luovuus tukee ja elävöittää jo olemassa olevia, toimivia rakenteita. Pyörääkään ei enää kannata keksiä, mutta olisi tyhmyyttä lopettaa pyörän kehittäminen yhä käyttökelpoisemmaksi. Vaihteineen kaikkineen nykyisellä pyörällä hurauttaa hetkessä kauppaan ja töihin.

Riviin järjesty! Lepo!

Muistuupa mieleeni Tikkakosken varuskunta n.vuonna 1990. Aliupseerikurssin sulkeisharjoitukset, jossa joukkue jaettiin pienempiin ryhmiin ja ryhmät harjoittelivat ensimmäistä kertaa johtajaoppilaan johdolla ryhmien käskytystä. Oman käskytysvuoroni tullessa huomasin kuinka paljon vaikeampaa oli antaa järkevässä järjestyksessä käskyjä niin, että tuo ryhmä olisi hallinnassa, kuin olla osana ryhmää ottamassa käskyjä vastaan. Jälkeenpäin ajateltuna oli hupaisaa se, että en tilannetta jännittäessäni millään muistanut sitä millä käskyillä ryhmä saadaan lopettamaan toimintansa. Armeijassa kun vain tietyt käskyt  saa aikaan toiminnan ja toimimattomuuden; Asento! Lepo! Taakse poistu!jne.

Muut ryhmät jo lopettivat, mutta meidän ryhmä ei. En enää muista tarkasti kaikkea, mutta muistelen komppanian vääpelin tulleen ihmettelemään tilannetta ja lopulta otti yksinkertaisin käskyin ja ottein tilanteen haltuun, ja päästi ryhmän lopulta ’lepoon’- ennen lopullista nääntymistä…

Kuri ja järjestys on puolustusvoimien ydin. Pidän armeijan käymistä erittäin hyödyllisenä kokemuksena juuri sen takia, että ihminen opetetaan kunnioittamaan ja tottelemaan auktoriteetteja. Ilman kuria ja järjestystä sotilaat alkaisivat tehdä mikä itsestä tuntuisi oikealta ja lopulta alkaisivat ampuilla toisiaan. Tällainen armeija kärsii sodassa tappion ilman että vihollisen tarvitsee tehdä mitään.

Muistan erään metsäleirin, joka taisi olla eräänlainen sissileiri. Meidän porukan tehtävänä oli etsiytyä maastoon, tehdä joitain tehtäviä siellä, mutta pääasia oli se, että meidän tuli piiloutua meitä etsiviltä ryhmiltä. Yön pimeinä tunteina oli asiaankuuluvasti järjestetty jonkun matkan päähän teltasta vartio, joka sitten tunnin, kahden sykleissä vaihtui muun porukan yrittäessä nukkua. Yöllä heräsin laukausten ääniin. Ensin yksittäisiin, sitten jo oikein rytinään, ja huudettiin hälytystä! Taistelu kesti aikansa, kunnes havaittiin se tosiasia, että vartion vaihtoon tulossa ollut oli matkalla hieman eksynyt ja joutunut ’tulilinjalle’. Samaan aikaan oli joku myös lähtenyt tarpeilleen ja eksynyt myös ’vihollisen’suuntaan. Näin siis ammuttiin rasahduksien perusteella omia. Onneksi tämä ei sattunut tositilanteessa.

Tilanteesta puuttui järjestys. Jos vartiomies olisi tivannut väärästä suunnasta tulleelta kollegalta sovittua tunnussanaa konflikti olisi jäänyt tulematta. Tulija olisi tunnistettu omaksi mieheksi.

Seurakunnassakin on oltava kuri ja järjestys. Selkeät toimintamallit, kunnioitus esimiestä kohtaan, oli kyseessä pastori, vanhin, työmuodon vetäjä, solunjohtaja, emäntä, vahtimestari jne. Jokaiselle on annettu vastuualue, ja heille tulee olla alamainen heidän alueellaan. Niinkuin armeijassa johtajuus jakaantuu ja koostuu palasista, sama pätee seurakunnassa. Pastori on komppanian päällikkö ja kantaa suurimman vastuun. Yleisen pappeuden periaatteen mukaan kuitenkin jokaisen Jumalan valtakunnan jäsenen tulisi olla johtamassa omalla paikallaan ihmisiä Kristuksen tykö.

Matt.8:ssa luvussa havaitaan jumalallinen hierarkia ammattisotilaan sanoittamana:

5. Ja kun hän saapui Kapernaumiin, tuli hänen tykönsä sadanpäämies ja rukoili häntä
6. ja sanoi: ”Herra, minun palvelijani makaa kotona halvattuna ja on kovissa vaivoissa”.
7. Hän sanoi hänelle: ”Minä tulen ja parannan hänet”.
8. Mutta sadanpäämies vastasi ja sanoi: ”Herra, en minä ole sen arvoinen, että tulisit minun kattoni alle; vaan sano ainoastaan sana, niin minun palvelijani paranee.
9. Sillä minä itsekin olen toisen vallan alainen, ja minulla on sotamiehiä käskyni alaisina, ja minä sanon tälle: ’Mene’, ja hän menee, ja toiselle: ’Tule’, ja hän tulee, ja palvelijalleni: ’Tee tämä’, ja hän tekee.”
10. Tämän kuultuaan Jeesus ihmetteli ja sanoi niille, jotka häntä seurasivat: ”Totisesti minä sanon teille: en ole kenelläkään Israelissa löytänyt näin suurta uskoa.
11. Ja minä sanon teille: monet tulevat idästä ja lännestä ja aterioitsevat Aabrahamin ja Iisakin ja Jaakobin kanssa taivasten valtakunnassa;
12. mutta valtakunnan lapset heitetään ulos pimeyteen; siellä on oleva itku ja hammasten kiristys.”
13. Ja Jeesus sanoi sadanpäämiehelle: ”Mene. Niinkuin sinä uskot, niin sinulle tapahtukoon.” Ja palvelija parani sillä hetkellä. (KR 38)

Sotilas tiesi ja hyväksyi asemansa. Hän ei nöyristellyt Jeesuksen edessä, mutta hän oli nöyrä. Hän tiesi, että hänellä oli johtajansa, mutta hän tiesi myös mitä on olla johtaja. Tuota sotilaallista tasapainoa hän suorastaan huokuu pyytäessään Jeesusta parantamaan palvelijansa. Sotilas ymmärsi sen, että hänen edessään seisoi se suurin johtaja ja auktoriteetti. Suoraviivaisella armeijan opettamalla tavalla hän ymmärtää, että yksi käskysana Jeesukselta riitti parantamaan palvelijan. Huomaa, että Jeesus oikein ihmetteli sotilaan uskoa.

Meillekin on tärkeää löytää kristittynä, seurakuntalaisena, suoraviivainen asenne asemaamme. Meidän on tärkeää ymmärtää kuka on ylipäällikkö, kuka lähin esimiehemme, kuka tai ketkä ovat johdettaviamme. Kuuliaisuus tuo siunauksen, tottelemattomuus nurinaa ja epäjärjestystä.

Jos meiltä on unohtunut käskysana ’riviin järjesty’, emme pääse koskaan myöskään kaivattuun ’lepoon’ seurakuntana.

 

 

Matkakommentti: Venäjä

Kävin elokuun alussa risteilyllä Pietarissa. Se oli ensimmäinen kerta Venäjällä, vaikka monessa muussa maassa olen matkustanut aiemmin. Venäjä ei ole minua koskaan erityisemmin kiehtonut, Kaukasus ehkä poikkeuksena, joten ei ole tullut lähdettyä aiemmin. Nyt kuitenkin päätin käydä, kun se on niin lähellä ja jokaisessa maassa aion jokatapauksessa käydä, jos Herra suo ja elän.

Jonkun verran olen toki Venäjästä lukenyt ja kuullut, joten se, minkälainen Venäjä on, ei tullut suurena yllätyksenä. Se ehkä vähän yllätti miten Eurooppalainen Pietari on, toki Eurooppaanhan se selkeästi kuuluu. Tarkoitan siis yleisilmettä ja kahviloiden ja ravintoloiden tasoa ja monipuolisuutta.

Pietari_edited

Hengellistä tilasta en kovin hyvää kuvaa saanut näin lyhyen vierailun aikana, ei tullut vierailtua yhdessäkään seurakunnassa tai kirkossa (patsi yhden kirkon tornissa katselemassa maisemia). Myöskään uusien lakien vaikutusta en päässyt testaamaan kun ei tullut evankelioitua ketään Venäjän maaperällä. Laivalla keskustelin kuitenkin muutamien venäläisten kanssa ja yhdelle heitä sain antaa venäjänkielisen Raamatun. Joten jotain kuvaa jäi venäläisten ajattelusta.

Nykyään venäläiset eivät vaikuta erityisen ateistisilta, pikemminkin uskoa ja kirkkoa kunnioitetaan, vaikka oma usko tai osallistuminen on vähäisempää. Paljon hyvää työtä Venäjällä onkin tehty viime vuosina, tosin paljon tehtävää on vielä jäljellä. Esimerkiksi tapaamillani henkilöillä ei ollut selkeää ymmärrystä evankeliumista. Monesta kylästä ja jopa joistakin isommista kaupungeita puuttuu seurakunta kokonaan, jos ortodoksista kirkkoa ei lasketa.

Rukoillaan siis työmiehiä edelleen myös Venäjälle ja ollaan tarvittaessa itsekin valmiita lähtemään, vaikka sitten sinne Siperiaan, jos Jumala siitä puhuu. Rehellisesti sanottuna Venäjä ei jäänyt omalle sydämelle, enkä välttämättä sinne koskaan mene uudestaan, mutta tutkimattomat ovat Herran tiet, joten mitään en mene vannomaan. Lähetän kuitenkin mielelläni niitä matkaan, ketkä kutsua kokevat tuohon suureen naapuriin ja toki rukoilen, että myös venäläiset löytäisivät Jeesuksen henkilökohtaiseksi pelastajakseen ja herrakseen.

Kutsumuksen tiellä

Tunnetko sinä kutsumuksesi? En kysy miltä kutsumuksesi tuntuu,  vaan niin kuin ystävästäsi. Tunnetko ystäväsi; kutsumuksesi? Jokaisella ihmisellä on kutsumus johonkin, mutta tunnetko hänet? Tiedätkö milloin ja missä hän on syntynyt? Tunnetko hänet tuhansien toisten kutsumusten joukosta? Tunnetko hänen äänensä? Sykähtääkö sydämessäsi joka kerta kun näet tai kuulet hänen tulleen?Otatko hänet ilomielin pysyvästi asumaan kanssasi vai onko hän ei-toivottu ystävä, jonka yhteydenottoa pelkäät ja pakenet takaovesta, kun hän soittaa ovikelloa?

Jumala on asettanut meihin kutsumuksen. Moni löytää kutsumusammatin tai intohimon johonkin harrastukseen huolimatta siitä uskooko Jumalaan vai ei. Kutsumus on yleisellä tasolla sisäämme rakennettu. Moni elää kuitenkin elämänsä läpi löytämättä tai edes etsimättä kutsumustaan.

Itse tulin tietoiseksi kutsumuksesta vasta tultuani uskoon. Ensin tietoisuus oli epämääräinen halu palvella Jumalaa. Halu oli niin voimakas, että ajattelin ettei uskovan ihmisen kuulu elää tavallista arkea lainkaan, eikä tehdä ’maallista’ työtä. Ajatuksistani huolimatta kuitenkin huomasin jatkavani samassa työpaikassa. Olin liittynyt seurakuntaan ja ymmärtäväinen pastori näki tilannettani ja osasi ohjata oikeaan suuntaan.

Sitten eräänä päivänä näin erään ihmisen tekemässä palvelutyötään, ja tajusin, että tuo on se mitä minä haluan tehdä. En tietenkään siis tahtonut viedä hänen tehtäväänsä, vaan tiesin että minä tiesin että minä tiesin: tämä on minun kutsumukseni. Se oli hänen ensimmäinen vierailunsa luonani!

Jumalan antama kutsumus on merkillinen asia; toisille kutsumus tulee kylään, asettuu taloksi ja yhteiselo alkaa hyvin nopeasti. Kutsumus muuttuu toiminnaksi vauhdilla. Usein kuitenkin on niin, että kutsumuksen ensivierailusta varsinaiseen kutsumuksen toteutumiseen menee pitkä aika. On käytävä kasvuprosessia vuosia, jopa vuosikymmeniä. Itsellänikin on mennyt aikaa. Monenlaista yritystä ja omia rakennelmia ja kuvitelmia on takana; toivottavasti sentään vähemmän edessä… Jumala toteuttaa kutsumuksemme ajallaan ja tavallaan. Olen kokenut aikoja ja tilanteita, jolloin olen jo luullut: nyt se alkaa, nyt kutsumuksenportti aukeaa, mutta ne ovat olleet vielä vain portin narahduksia. Joskus tuulen aikaansaamia, joskus Jumalan vilauttamaa ’traileria’ tulevasta.

Olen kokenut turhautumisen aikoja, myönnän. Olen halunnut antaa ystävälleni, kutsumukselle, köniin. Olen halunnut tönäistä hänet jyrkänteeltä alas tai kirota hänet maan rakoon. Olen kertonut hänelle hyvästit ja lähtenyt ovet paukkuen. Olen myös roskapussia viedessäni häipynyt ilmoittamatta, vähin äänin pidemmäksi aikaa.

Mutta hän on uskollinen ystävä. Hän on antanut anteeksi laiminlyöntini, ärhentelyni, kapinani, omat yritykseni. Senkin, että olen laiskuuttani ja tyhmyyttäni otsikon mukaisesti seissyt hänen tiellään, ollut tarttumatta niihin tilaisuuksiin, joita hän olisi tarjonnut tutustuakseni häneen paremmin. Senkin hän on antanut anteeksi, jos olen seurustellut vieraan ystävän kanssa.

Jos et vielä tunne hyvää ystävääsi, kutsumusta. Mistä hänet tunnistat? Hän on se, ystävä, josta on mahdoton päästä eroon, hän polttaa sydämessäsi, tahtoo antaa sisällön elämääsi. Toivota hänet tervetulleeksi, kuule mitä hänellä on sanottavaa, ja toteuta niitä pieniä asioita, joista tiedät hänen pitävän. Kulje hänen kanssaan, elä hänen kanssaan, niin saat elää rikasta elämää ja nähdä kuinka sinä ja hän tulette yhdeksi.

Veljesyhteys

 

Yksinäisten, perheettömien ja vieraalle paikkakunnalle muuttaneiden ei tarvitse olla eristyksissä. Seurakunta muodostaa perheen, jossa yhteys rakentuu veljeyteen ja sisaruuteen. Perhemäinen yhdessä kokeminen ja asioiden jakaminen muodostaa seurakunnan yhden kantavista pilareista. Pelkkä organisaatiossa mukana oleminen ei synnytä perhemäisyyttä veljeyden hengessä, vaan tarvitaan sydänten yhteyttä.

Yhteys seurakunnan sisällä on kerroksittain, ryhmittäin tai palvelutehtävän vaikutusta. Sen seurauksena koetaan perhemäisyyttä, vaikkakaan se ei yksin auta, jos jäsenet eivät ole sitoutuneita yhdessä tekemiseen ja jakamiseen. Sisarusten välillä on aina pientä kärhämää, eivätkä välit ole automaattisesti luottamukselliset. Usein kärhämä nostaa tunteet pintaan aivan pienestä ja mitättömästäkin asiasta. Silloin on hyväksi hoitaa asia niin, ettei kenellekään jää loukattua mieltä. Asioiden maton alle lakaiseminen ja hoitamatta jättäminen syö luottamusta.

Perheen jäsenet eivät ole vain fyysisesti saman katon alla eläviä, toisilleen roolien kautta tarpeellisia. Pelkkä jäsenyys oikeuttaa tiettyihin etuisuuksiin, mutta yhteyden puutteessa jää kylmäksi ja viralliseksi. Samoin seurakunnassa emme tunne toisiamme ainoastaan nimen perusteella. Keskinäinen vuorovaikutus ja jakaminen eivät saisi jäädä yksin työn tekemisen kautta koetuksi, vaan tavoitteena tulisi olla hengen yhteys. Pelkkä työyhteys ei kanna vaikeissa tilanteissa. Tunnesiteet kuuluvat perhemäisyyteen, eivätkä katkea aseman tai tehtävän muuttuessa.

Vanhemmuus on perheessä tärkeimpiä tehtäviä. Isyyteen tai äitiyteen ei suoranaisesti synnytä, vaikka siihen astutaankin syntymän tai adoption kautta. Yksi yö ei tee kenestäkään virheetöntä vanhempaa. Lapsen syntymän kautta tullut uusi rooli edellyttää sekä fyysistä, että henkistä läsnäoloa kaikilta perheen jäseniltä. Ja kun lapsi kasvaa aikuiseksi ja muuttaa pois kotoa, hengen yhteys säilyy kun sitä on vaalittu ja ylläpidetty.

Korkein yhteyden taso kaikissa tapauksissa on Pyhän hengen luoma yhteys. ”Emme tunne enää lihan mukaan, vaan hengen”. Hengen yhteys perustuu henkilökohtaiseen suhteeseen Jeesuksen kanssa, joka voi täyttää meidät Pyhällä hengellä. Ja kun Henki on meissä, saamme kokea yhteyttä samasta Hengestä syntyneiden kanssa ilman ehtoja. Jos Henki puuttuu seurakunnasta, sen vaikutuksesta rikkoutuu ihmissuhteet. Hengetön seurakunta on ristiriitojen, epäilyksien ja kinastelun temmellyskenttä. Hengen yhteys tulisi olla tavoitteemme, josta meidät tunnistetaan Jumalan lapsiksi.

SOITELLAAN

Puhelin ja netti ovat yhtä arkisia kuin polkupyörä tai auto. Lähes kaikilla on kännykkä tai tietokone ja kaikkiin voi ottaa yhteyttä reaaliajassa. Vielä 25 -vuotta sitten Bolivian Sucresta kun soitti Suomeen, piti soittaa ensin keskukseen ja odottaa puolisen tuntia puhelun yhdistämistä annettuun numeroon. Sosiaalinen media on räjähdysmäisesti vallannut alaa kaikkialla. `Sometus` on arkeamme, johon osallistumme tavalla tai toisella. Keinot ovat monet, joista yksi ilmenemismuoto on blogien kirjoittelu.

Blogin ylläpito on tullut jäädäkseen seurakuntaelämäänkin. Siinä toteutuu monia tarkoituksia, mm sen luoma mahdollisuus kertoa ajatuksiaan ja ikään kuin soitella toisen ihmisen kanssa. Keskusteluetäisyys ja tietty anonyymius, sekä yksinpuhelu eivät suoranaisesti, ainakaan pelkästään, ole yhteyden luojaksi. Muiden joukossa blogi on kuitenkin verraton tapa tulla lähemmäksi lukijoita ja tehdä asiaansa tunnetuksi.

Yhteyden kannalta kannattavaa ja suotavaa on käyttää kaikkia mahdollisuuksia. Vaikka blogin vaikutusta on vaikea ennakoida ja arvioida, kirjoituksen sisältö avaa ajatuksia jopa muokaten mielipiteitä. Kirjoittajan on seistävä sanojensa takana ja esiinnyttävä omalla nimellään. Nimettömänä kirjoittaminen ja asioista puhuminen on toki mahdollista, mutta kirjoittaja jää jollain lailla vieraaksi, eikä kirjoitus tunnu kiinnostavalta eikä luotettavalta.

Anonyyminä puhuminen ja kirjoittaminen ovat kasvotonta sanojen kanssa leikkimistä. Kuinka helppoa onkaan tuoda esille totuuksia kertomatta tietolähdettään. ”Eräs henkilö eräältä paikkakunnalta” on yksi tunnetuimmista seurakuntaankin juurtuneista tavoista puhua anonyymina, persoonattomana. Nimellä esiintyminen kuuluu rakentavaan keskustelukulttuuriin. Salassa pidettävät luottamukselliset asiat pysykööt poissa julkisuudelta, mutta kaikki, mikä on totta ja rakentavaa, tuotakoon esiin.

Seurakuntaelämässä yleisesti ottaen asioista puhuminen niiden oikeilla nimillä on tie avoimuuteen ja rakentavaan yhteyteen. Niistä kirjoittaminen on kahta vertaa vaativampaa, koska painettu sana jää historiaan. Sanojen suolaisuus ja mausteisuus, imelyys ja suloisuus vaihtelevat tilanteen mukaan. Tiedon jakamiseksi ja keskustelukulttuurin ylläpitämiseksi on hyvä olla blogi, jossa on suolaa ja hunajaa.

Ollaan yhteydessä!

 

Jumala näkee sydämen

Jumala näkee sydämen. Näin monet sanovat ja toki tämä myös Raamatusta löytyy. Usein me kuitenkin annamme ymmärtää, että tämä olisi jotenkin lohdullista meille. Että siitä pahasta huolimatta, mitä teemme, Jumala näkee sydämemme, jonka aikomukset ovat hyviä. Mutta meneekö se näin? Onko se jotenkin lohdullinen asia, että Jumala näkee meidän sydämen tilan?

Kun Jumala katsoo meidän sydämeen, mitä hän siellä näkeekään? Mitä sieltä mahtaa löytyä? Ja ollaan nyt rehellisiä itsellemme. Mitä Raamattu kertoo siitä? Hänen silmissään meidän sydän on paha, täynnä kaikenlaista pahuutta, riistoa ja petollisuutta! Se on varsinainen mätäpaise! Jeesuskin sanoi, että juuri sydämestä lähtee kaikki paha, murha, aviorikos, varastaminen jne. Ei ole siis mikään erityisen hyvä uutinen se, että Jumala näkee meidän sydämeen.

Onneksi siinä ei ole kuitenkaan kaikki. Jumala on nimittäin luvannut profeetta Hesekielin kirjassa antaa uuden sydämen. Hän on luvannut vanhan, pahan kivisydämen tilalle uuden lihasydämen. Sellaisen sydämen mikä on hyvä, mikä sykkii hänen sydämensä tahdissa, missä on samat päämäärät ja motiivit kuin hänellä. Mikä on täynnä rakkautta, oikeudenmukaisuutta ja totuutta. Tälläisen sydämen Jumala haluaa meille antaa. Ollanko me valmiita tähän operaatioon? Se voi olla kivulias. Ei ole välttämättä helppo luopua vanhasta, kun siihen on jo niin tottunut. Silti se kannattaa. Se on vähän sama, kuin jos hampaassa on reikä. Poraaminen sattuu hetken, mutta sitten helpottaa. Parempi se on, kuin jättää poraamatta ja kärsiä kivusta jatkuvasti.

Jos sinun sydämesi tarvitsee vaihtamista, tai ehkä olet sen jo vaihtanut, mutta sinne on päässyt juurtumaan vanhaa hapatusta ja se tarvitsee puhdistusta. Olipa niin tai näin niin tule Jeesuksen luokse! Hän antaa sinulle uuden sydämen, jos tulet hänen luokseen ja luovutat hänelle kaikkesi. Hän odottaa sinua, hän on valmis ottamaan sinut avosylin vastaan ja antamaan sinulle uuden elämän. Hän on elämä ja elämän lähde. Vain hän voi antaa sinulle (ja minulle) ikuisen elämän. Tule Jeesuksen luo ja anna hänen verensä pestä syntisi pois. Niin saat elää vapaana! Vapaana syyllisyydestä ja häpeästä. Jumalan lapsena ja taivaan valtakunnan perillisenä. Uuden sydämen kanssa, josta kumpuaa hyvää, eikä pahaa, koska Jumala on sen muuttanut.

Hengellinen populismi

Koska kaikki ei välttämättä tiedä mitä populismi on, niin määritellään se ensin. Lyhyesti sanottuna se on sen lupaamista, mitä ihmiset haluavat, vaikka se ei ole todellisuudessa mahdollista. Esimerkkinä tästä kävisi poliitikko, joka lupaa keventää verotusta ja lisätä julkisia palveluja ja etuuksia kaikille ja tehdä sen vieläpä ottamatta lisää velkaa. Tämä on käytännössä mahdoton yhtälö, mutta silti tämän kaltaisia esityksiä kuulee turhankin usein.

Mitä tämä sitten tarkoittaa hengellisyydessä? Miksi haluan ottaa tämän asian esille? On nimittääin niin, ettei populimi rajoitu ainostaan politiikkaan. Siihen törmää valitettavan usein myös hengellisissä piireissä.

Tarkoitan tällä sitä, että luvataan sellaisia asioita ihmisille mitä he haluavat, mutta mitä Jumala ei ole luvannut. Tai sitten kerrotaan vain ne meitä miellyttävät lupaukset ja jätetään ne vähemmän mukavat mainitsematta. Esimerkkinä tästä olisi se, että sanotaan: ”Jos tulet uskoon saat täyden terveyden, rikkautta ja mainetta tässä ajassa, eikä mikään kärsimys tai ikävä asia kohtaa sinua.”

Toisaalta on väärin mennä toiseen ääripäähän ja julistaa pelkää tuomiota tai sitä, että uskovan elämä on pelkkää syntiä, kurjuutta, synkkyyttä ja kärsimystä. Silloinkaan ei julisteta Raamatun koko totuutta, vaan otetaan vain osa siitä tai jopa sellaista mitä siellä ei ole ja tämä on yhtä lailla väärin, ellei jopa pahempaa.

Tälläinen epätasapainoinen julistus on vakava asia, monestakin syystä. Se on ensinnäkin väärän todistuksen antamista todellisesta Jumalasta. Lisäksi siinä sorrutaan epäjumalanpalvelukseen, koska mielessä luodaan oma kuva jumalasta, sellaisesta mikä meitä miellyttää, mutta se ei perustu todellisuuteen. Kaiken lisäksi se saa ihmiset pettymään Jumalaan, kun he huomaavat, ettei heille annetut katteettomat lupaukset toteudukaan.

Siksi meidän on erittäin tärkeää pysyä Raamatussa, Jumalan sanassa, juuri sellaisena kun se on. Ottaa sieltä vastaan kaikki mitä siellä on; ne lupaukset, jotka meitä miellyttävät ja myös ne käskyt ja lupaukset, jotka meitä ei miellytä. Totuus on parasta, vaikka se tekeekin välillä kipeää. Emmehän me halua lääkärinkään sanovan, että kaikki on hyvin ja jatka vaan entiseen (epätervelliseen) malliin, jos olemme sairastuneet johonkin. Haluamme tietää totuuden ja saada sitten oikeaa hoitoa, joka tekee meidät terveiksi, vaikka siihen kuuluisi ikäviä asioita, kuten elintapojen muutos.

Samaa täytyy soveltaa myös hengellisissä asioissa. Meidän täytyy kuulla totuus synnistä ja sen aiheuttamasta turmeluksesta. Vasta sitten suostumme ottamaan tarvittavan hoidon, evankeliumin, vastaan. Ja jos meille luvataan vain aineellista menestystä ja siunausta elämään, vaikka Jumala lupaa uskoville ennemminkin koettelemuksia ja kärsimyksiä, tosin myös rauhan ja ikuisen elämän (ja paljon monia muita asioita), niin emme välttämättä pysy uskossa loppuun asti. Siksi on tärkeää saada totuudellinen kuva uskossa olemisesta jo ennen uskoontuloa tai viimeistään heti sen jälkeen.

Tätä tehdessä emme saa unohtaa kuitenkaan rakkautta. Totuus ilman rakkautta on kovuutta! Jeesuskin toimi aina totuudessa ja rakkaudessa. On tärkeää, että myös me välitämme totuutta rakkaudessa! Näin toimimalla saamme nähdä, miten Jumala itse vahvistaa sanansa ja saa aikaan sen, että ihmisiä tulee uskoon ja elämät muuttuvat hänen voimassaan.

Aarteenetsintää

Jumalan lapsella on monta iloa, ja ei suinkaan aarteenetsintä olisi yksi niistä. Lapsena muistan jotain pientä sellaista harrastaneeni, mutta nyt aikuisena sitä vasta ehtiikin

Täällä kentällä jokainen päivä tuntuu olevan aarteenetsintää – tavalla tai toisella. Ellei tutkita Jumalan aivoituksia ja arvailla Kaikkivaltiaan suunnitelmia, niin sitten ollaan ratkomassa arvoituksia, joissa sielujen voittaminen on horisontissa. Sydän palaa sille, että mittaamattomat kalleudet odottavat tulla paljastetuiksi. Ulospäin ympärillä ei näytä niin erikoiselta, mutta Henki vahvistaa salattujen asioiden läsnäolon.

Jokainen ihmisen asuttama kaupunki tai alue, on täynnä kätkettyä. Yliopistokampukset ovat kallisarvoisia aarreaittoja. Ja jossain nurkan takana seisoo Kristus Jeesus, ja kutsuu aarteenetsintään.

Olemme viimeisen kahden päivän aikana järjestäneet yliopistolla erilaisia kohtaamisia, ikään kuin raottaneet verhoja opiskelijoiden elämään. Opiskelijamaailma yllättää yhä täällä monimuotoisuudellaan. Eilisen päivän aikana kohtasimme opiskelijoita Portugalista, Bosniasta, Liettuasta, Irakista, Etiopiasta ja totta kai Ruotsista. Kahdestatoista neljä tunnustautui ateistiksi, kaksi muslimiksi, kaksi ei kokenut mitään, yksi oli katolilainen ja kolme tiesi olevansa kirkon kirjoilla. Pieni pistokoe opiskelijoiden elämään.

Edellä mainittu ei kuitenkaan yllättänyt. Se yllätti, kun kysyimme mitä kristillinen opiskelijatyö voisi opiskelijoiden hyväksi tehdä. Vastaus kuului: urheilua ja hyväntekeväisyyttä, arvokeskustelua ja uskontojen vuoropuhelua.

Näistäkö on kirkot tehty?

Toivon, että he rakkauden yhteen liittäminä saisivat rohkeutta ja saavuttaisivat rikkaimman ja syvimmän tiedon: tulisivat tuntemaan Jumalan salaisuuden, Kristuksen, jossa kaikki viisauden ja tiedon aarteet ovat kätkettyinä.”

Tänään kuljin yliopistolla pienten kuvataidekorttien kanssa, joiden taakse oli kirjoitettu nämä Paavalin sanat Kolossalaisille. Paavalin, joka kävi jatkuvasti kovaa taistelua omiensa tähden. Kysyin itseltäni, ammentavatko tämän päivän seurakunnat yhä sitä syvintä tietoa ja viisautta Jumalan kalleimmasta kätköpaikasta, Jeesuksesta Kristuksesta.

Ovet Jumalan salaisuuksien kätköpaikkaan ovat kokonaan nostetut saranoiltaan, mutta onko Jumalan voima ja viisaus täysin kadonnut käsistämme? Eikö kukaan osaa kaivata tai kysellä Jumalan suuria tekoja? Ei ainakaan täällä yliopistolla.

Ei ole olemassa salaisuuksia tai kätköjä, joita Jumalan seurakunta ei kykenisi tutkimaan. Miten mitättömältä olemme saaneet kaiken näyttämään maailman silmissä. Pelkään, että ilman janoa Jumalan aarteisiin, jäämme vieraiksi jopa itse Kristukselle. On aika aarteenetsinnän.

Me julistamme Jumalan salaista, kätkettyä viisautta, jonka hän jo ennen aikojen alkua on määrännyt meidän kirkkaudeksemme. 1. Kor. 2:7

Hengellinen anemia

Olen ollut uskossa nyt seitsemän vuotta. Näiden vuosien aikana olen nähnyt runsaasti seurakuntaelämää läheltä ja kaukaa, kulisseja ja mitä niiden takana on, varsinkin Suomessa, mutta myös ympäri maailmaa.

Suomesta minulla on toki eniten sanottavaa. Omaa tilaansa on aina vaikeinta arvioida. On helpompi arvioida muita, varsinkin jos pystyy asettumaan ulkopuoliseen asemaan. Se aika, minkä olen viettänyt ulkomailla on antanut minelle hiukan erilaista näkökulmaa myös Suomen tilanteeseen. En halua asettua tässä kenenkään tuomariksi (Jumala yksin on tuomari), mutta haluan rohkaista meitä puuttumaan niihin epäkohtiin, mihin Raamatun mukaan tulee puuttua. Kirjoittaessani tästä aiheesta koen samalla piston omassa sydämessäni ja itselläkin on vielä paljon työtä näiden asioiden kanssa, mutta Herra armahtakooon meitä ja uudistakoon meitä, niin ettei ensirakkaus pääse sammumaan, vaan päinvastoin vahvistuu päivä päivältä, kun odotamme Jeesuksen paluuta ja sitä päivää kun saamme nähdä hänet kasvoista kasvoihin ja olla hänen kanssaan ikuisesti taivaassa.

Me ollaan täällä Suomessa (ja yleensäkin Euroopassa) totuttu aika laimeaan kristillisyyteen. Voisin jopa sanoa, että me olemme hengellisesti alivirittyneitä tai aneemisia. Englanninkielinen sanonta ”A lot of talk and little action” suomeksi ”paljon sanoja ja vähän toimintaa” kuvaa tätä hyvin. Me uskomme yliluonnolliseen Jumalaan ja ihmeisiin, teoriassa. Käytännössä me emme niitä juuri näe. Me uskomme siihen, että Jumala haluaa pelastaa kaikki ihmiset. Kuitenkin me näemme niin harvojen ihmisten tulevan uskoon ja pysyvän uskossa. Tahti on niin hidasta, että se ei riitä korvaamaan kuolleiden ja uskosta luopuvien poistumaa koko maan tasolla. Toki joillain paikkakunnilla seurakunnat kasvavat, mutta usein tämäkin kasvu johtuu muuttoliikkeestä, eikä aidosta herätyksestä.

Me uskomme rukouksen voimaan teoriassa, mutta käytännössä rukoilemme varsin vähän, emmekä edes valmistaudu siihen, että Jumala vastaa rukouksiimme. Mieleeni tulee kuulemani tapaus maalaiskylän seurakunnasta ja pienestä tytöstä. Sadetta ei ollut tullut pitkään aikaan ja oli suuri vaara siitä, että sato menetettäisiin, jos sadetta ei pian tule. Seurakunta kutsuttiin koolle rukoilemaan sadetta. Pieni tyttö tuli kokoukseen mukanaan sateenvarjo. Kaikki nauroivat hänelle ja kyselivät miksi hän kantaa sateenvarjoa näin kuivalla ilmalla? Hän vastasi, että ei halua kastua paluumatkalla. Muut kokivat piston sydämessään. He olivat tulleet rukoilemaan sadetta, mutta eivät valmistautuneet siihen, että Jumala todella vastaisi heidän rukoukseensa, he eivät toimineet siis uskossa vaan epäuskossa. He tekivät parannuksen epäuskostaan ja rukoilivat sadetta uskossa. Ei kestänyt montaa tuntia kun pilvet saapuivat ja alkoi sataa. Sato ei ainoastaan pelastunut vaan siitä tuli jopa erinomainen!

Eikö meidänkin olisi aika toimia uskossa, eikä vain puhua uskosta? Kun rukoilemme, uskokaamme se jo saanemme, niin saamme sen. Näin Jeesus opetti opetuslapsia rukoilemaan.

Ihan oikeasti, mitä se hyödyttää kokoontua sunnuntaisin seurakuntaan vain tavan vuoksi. Jos me emme odota Jumalalta mitään, niin mitä luulemme saavamme? Ja laitetaan asioita myös käytäntöön. Sekä seurakunnan kokouksessa, että sen ulkopuolella. Kyllä me ollaan opetusta ja julistusta kuunneltu. Kuultu kauniita ja liikuttavia lauluja. Mutta mitä se hyödyttää, jos se ei saa aikaan myös oikeata toimintaa? On äärimmäisen tärkeä kohdata Jumalaa. Siitä kaikki alkaa. Se antaa meille voiman, rakkauden ja kaiken muun mitä tarvitaan. Mutta meidän ei pidä tyytyä olemaan vain itse siinä hengellisessä keitaassa, kun meitä ympäröi autiomaa, jossa ihmiset kuolevat janoon. Kirjaimellisesti. Jeesus sanoi (Joh 7:36-37): ”Jos jonkun on jano tulkoon minun luokseni ja juokoon. Joka uskoo minuun, niin kuin Raamatussa sanotaan, hänen sisimmästään juoksevat elävän veden virrat.”

Eli me ei ainoastaan saada janoamme sammutettua, vaan meistä tulee lähde. Saamme viedä pelastuksen sanomaa muillekin! Ja näin ne ympärillä olevat nääntyvät sielut saavat myös avun. Siten myös he saavat sitä elävää vettä, joka antaa iankaikkisen elämän.

Ollaan myös valmiita vastaamaan jokaiselle, joka kysyy, mihin uskomme ja toivomme perustuu, niinkuin Pietari kirjeessään kehotti. Entä jos kukaan ei kysy mitään meiltä? Jos meidän elämä näyttää samalta kuin uskosta osattomien, ei ole mitään syytä kysyä, kun ei ole mitään eroa. Siinä onkin meille pohdinnan paikka. Pitäisikö meidän muttua enemmän Jeesuksen kaltaiseksi? Ja elää hänen opetustensa mukaan? Vaikka siinä ei aina ole inhimmillisesti mitään järkeä. Silloin meidän elämä näyttää erilaiselta ja ihmiset varmasti myös alkavat kysylemään ja sitten on hyvä kertoa heille Jeesusksesta, johon toivomme perustuu.

Vai pelkäämmekö juuri sitä? Että meidän pitäisi kertoa uskosta. Häpeämmekö uskoamme? Toivottavasti emme, sillä Jeesus sanoi: ”Joka häpeää minua ihmisten edessä, sitä minä häpeän isäni edessä taivaissa” Miettikää sitä. Ja miksi uskoa Jeesukseen pitäisi hävetä? Minä en näe siihen ainakaan mitään syytä. Jos jostain, niin Jeesuksesta me saamme olla ylpeitä! Muuta ylpeilemisen aihetta meillä ei olekkaan. Joten ollaan ylpeitä siitä, että uskotaan Jeesukseen, eletään sen mukaan (Hengen antaman voiman avulla) ja kerrotaan työkavereille, naapureille ja sukulaisille Jeesuksesta. Eletään usko todeksi myös käytännössä (tekemällä rakkauden tekoja), eikä pelkästään uskota sydämessämme, vaikka toki sekin on tärkeää ja siitä kaikki lähtee, mutta ei jätetä sitä siihen. Muuten uskomme jää hedelmättömäksi.

Olisi aika tehdä parannus penseydestä ja syttyä elämään Jeesukselle täysillä. Hän antoi kaikkensa meidän edestä, joten miksi me emme antaisi kaikkea hänelle? Silläkin riskillä, että tulee ylilyöntejä. Ei ne niin vaarallisia ole. Paljon vaarallisempaa on se, että emme tee mitään ja jäämme hedelmättömäksi. Hedelmättömät oksat leikataan pois ja heitetään tuleen (Joh. 15). Siinä on vakava varoitus Jeesukselta. Ilman häntä me emme saa aikaan mitään, mutta kun pysymme hänessä, niin kannamme paljon hedelmää. Joten pysykäämme hänessä, viettämällä aikaa hänen kanssaan rukouksessa (ja paastossa) ja sanaa tutkien ja annetaan hänen vaikuttaa meissä sitä hyvää hedelmää elämän kaikilla osa-alueilla, niin ajatuksissa, sanoissa ja teoissa, sekä seurakunnan keskellä, että sen ulkopuolella; työpaikoilla, kouluissa, perheen ja ystävien kanssa arjessa ja juhlassa ja missä ikinä vain liikumme.